Strix uralensis
Viirupöllö on pohjoisella havumetsävyöhykkeellä viihtyvä laji. Sen esiintyminen painottuu itään. Viirupöllöä tavataan pesivänä lintuna lähes koko Suomessa, mutta runsaimmin niitä on Etelä- ja Keski-Suomessa. Ravinnon saatavuus talvella rajoittaa viirupöllön esiintymistä pohjoisessa, sillä viirupöllö ei kokonsa puolesta pysty sukeltamaan lumihangesta myyriä, eikä se ole sopeutunut vaeltamaan ravinnon perässä pesimisalueiltaan. Se onkin paikkalintu, joka ei vaella myyrien katovuosinakaan, vaan luopuu tällöin pesinnästä. Viirupöllö viihtyy syrjäseutujen iäkkäissä kuusi- ja koivuvaltaisissa havu- ja sekametsissä, hakkuuaukeiden, metsäpeltojen ja rantojen tuntumassa.
Ulkonäöltään viirupöllö muistuttaa lehtopöllöä, mutta viirupöllö isompi ja pitkäpyrstöisempi. Viirupöllö on puvultaan vaalean kellanharmaa ja voimakkaasti pitkittäisviiruinen. Viirupöllön koivet ovat höyhenpeitteiset, kynnet ruskeat, nokka keltainen ja silmän värikalvo tummanruskea.
Lempeä ulkonäkö
Lempeästä ulkonäöstään huolimatta viirupöllönaaras puolustaa pesäänsä ja maastoon lähteneitä poikasiaan. Viirupöllö varoittaa napsuttamalla nokkaansa ja murahtelemalla matalasti. Jos varoittelu ei tuota tulosta, viirupöllönaaras kopauttaa petoa kynsillään. Viirupöllö pitää myös ihmistä uhkana, joten pesää tai poikasia ei kannata lähestyä. Viirupöllön ravintoa ovat pikkunisäkkäät ja linnut. Viirupöllö pesi ennen mieluiten katkenneessa puunrungossa sekä petolintujen vanhoissa pesissä. Nykyisin viirupöllöt pesivät usein suurikokoisissa pöntöissä.
Suojelu
Viiripöllö on rahoitettu Suomessa luonnonsuojelulailla. Kolopesijänä se kärsii nykyisestä tehokkaasta metsänhoidosta, sillä metsänhoito vähentää sopivia pesäpaikkoja, kuten vanhoja ja sisältä lahoja puita ja pökkelöitä. Viirupöllöjä ja muita kolopesijöitä voi auttaa viemällä talousmetsiin pönttöjä.
