Maaliskuinen eläinpuisto tarjoili vierailijalle parastaan, sillä puiston asukkaat olivat toden teolla heränneet kevääseen. Turkit ja höyhenpeitteet tuuheina, yhtäällä soidinmenot käynnissä, toisaalla annettiin kevätauringon lämmittää kylkiä ja silmäluomet lupsahtelivat. Katsottavaa ja kuvattavaa riitti.
Hirvitarhan laavulla teimme tulet ja kaivoimme eväät repuista. Voileivät ja kahvi maistuvat aina erityisen hyviltä ulkona, nuotiolla ja hyvässä seurassa. Viihdyimme pitkän tovin, samalla oli mainio tilaisuus seurata hirvitarhan kelopuun latvassa istuvia naakkoja. Mietimme, näkyykö naakkojen keskinäinen hierarkia istumajärjestyksessä. Puolisot ainakin pysyttelevät yhdessä. Tämä kaikkiruokainen laji on runsastunut voimakkaasti viime vuosina. Niitä esiintyy kaikkialla Suomessa, joitain yksilöitä jopa napapiirin korkeudella. Varislintuna naakka on varmasti myös älykäs.
Me jatkoimme kierrosta Rantaelämää-taloon, jossa pääsimme nauttimaan kylpylätunnelmasta. Istuimme katselemaan vesilintujen ilakointia altaassa. Loisketta, sukeltelua ja kovaa ääntä. Aivan kuin olisi sattunut uimahalliin samaan aikaan koululaisryhmän kanssa. Kiljuhanhi epäröi altaan reunalla, uskaltautui sitten pulahtamaan veteen. Ah, nautintoa! Siihen oli helppo samaistua. Kiljuhanhi on äärimmäisen uhanalainen laji, joka pesii pohjoisessa Norjassa. Tällä retkellä emme nähneet harvinaista ja kaunista madariinisorsaa, sillä linnuille on järjestetty myös yksityiset tilat omaan käyttöön.
Edeltä käsin olimme toivoneet kuulevamme pöllöjen huhuilua, sillä olihan soidinaika vielä menossa. Aluksi oli kuitenkin ihan hiljaista. Sitten vuoden linnuksi valittu huuhkaja aloitti huhuilun, johon toinen ryhmämme miespuolisista jäsenistä vastasi. Juttutuokio venähti ja me muut, jotka emme puhu sujuvaa huuhkajaa, olimme kiinnostuneita jutun aiheesta. Kuulemma näin “small talkina” oli puheltu säästä, huuhkajan huhuilu povaili lämpenevää.
Satuimme korppien luo samaan aikaan eläintenhoitajan kanssa, ruokaa oli tulossa ja korpit tiesivät sen jo kauempana käynnistetyn mönkijän äänestä. Yksi kuitenkin ennätti juttelemaan kanssamme, sitä tuntui kovasti kiinnostavan ruotsin kielen äänteet:
”Hej, gubben, hur mår du? Säj nu någon, prata lite!” Korppi kallisteli päätään ja kuunteli hyväksyvästi juttukumppaniaan. Yhtäkkiä ylempää kuului tiukka kraaak!
”Är det chefen?”, taisimme saada silmäniskun vastaukseksi kysymykseen, sillä korpit ovat äärimmäisen älykkäitä ja leikkisiä lintuja.
Matkamme jatkui MetsäpeuraLIFE polun päässä olevalle tornille. Kuusikon reunassa metsäpeurat makoilivat ja paistattelivat päivää. Kaksi laulujoutsenta lensi matalalla ohitsemme, mutta Mekkolampi oli vielä jäässä ja linnut jatkoivat matkaansa. Tornista on näkymä suolle, kuivalle kankaalle ja lammelle. Me ihastelimme maaston monimuotoisuutta. Tänne täytyy palata uudelleen kesän alussa, sillä suomaastossahan elää paljon hyönteisiä. Ne tarjoavat ruokaa eri lintulajeille. Palatessamme polkua pitkin takaisin yllätimme heinäsorsapariskunnan vapaana virtaavasta purosta. Ne olivat niin huomaamattomia, että tahattomasti pelästytimme ne lentoon. Heinäsorsa on ensimmäisiä Suomeen muuttavia lajeja ja saattaa munia jo huhtikuussa ensimmäisen kerran.
Eläinpuiston asukkaista tunturipöllöt olivat laskeutuneet maahan juuri sopivalle kuvausetäisyydelle. Suomessa lajin kansallinen uhanalaisuusluokitus on äärimmäisen uhanalainen (EN). Näin maallikkona mieleen nouseekin kysymys, miksi eläintarhat eivät tässä tilanteessa palauta tarhoissa eläviä tunturipöllöjä luontoon. Eläinpuisto kertoo, että uhanalaisten tai luonnosta kokonaan hävinneiden lajien palauttaminen alkuperäisille elinalueilleen on pitkäjänteistä ja säädeltyä työtä, jota vastuulliset eläinpuistot tekevät yhdessä. Onnistuneita luontoonpalautuksia on tehty jo monien lajien kohdalla ja työ jatkuu edelleen. Aiheesta on paljon tietoa Ähtäri Zoon sivuilla linkki.
Auringon jo kuivattamaa eläinpuistoreittiä oli mukava kulkea ja välillä pysähtyä aistimaan ympäristöä. Talitiaiset esittivät erilaisia versioita titityystä. Niissä kuului vahvasti kevät ja elämisen riemu. Näimme myös monta käpytikkaa niille suotuisassa ympäristössä. Eläinpuisto on suurelta osin havumetsää ja käpytikan ravintoa varsinkin talvella on havupuiden siemenet.
Luonnossa liikkuessa hajuaisti on yksi tärkeimmistä: Miten vajaa kokemus olisikaan villisikojen seuraaminen ilman niihin liittyvää hajua! Lintujen hajuaisti ei ole kehittynyt kovin hyvin ja varikset herkuttelivatkin villisikojen aterian jämillä. Päättelimme, että tässä noutopöydässä on viihdytty pitempään, sillä varis painaa keskimäärin 400 g – 675 g. Nämä villisikojen ruokavieraat olivat varmasti paino tilaston yläpäästä, ellei ylikin. Varista pidetään haittalintuna, mutta mikä sitten on ihmisen rooli? Yhä useampi laji on vaarassa hävitä luonnosta kokonaan ihmisen toimien seurauksena.
Linturetki eläinpuistoon oli onnistunut, vaikka muuttolintujen osalta havainnot jäivät vähäisiksi. Eläinpuiston linnuissa oli paljon seurattavaa, aina voi oppia jotain uutta eläimistä ja eläintarhojen tekemästä työstä lajien suojelun puolesta.
