Animals - Ähtäri Zoo – Ähtärin Eläinpuisto

Myodes glareorus

Anser fabalis

Ursus arctos

Branta canadensis

Rana temporaria

Phasianus colchicus

Corvuz corax

Bufo bufo

Bubo bubo

Micromys minutus

Meles meles

Bison bonasus

Dama dama

Rangifer tarandus fennicus

Perca fluviatilis

Lota lota

Carassius Carassius

Rutilus Rutilus

Vulpes vulpes

Ailuropoda melanoleuca

Chrysolophus pictus

Natrix natrix

Strix nebulosa

Anser Erythropus

Lynx lynx

Anas platyrhynchos

Aix galericulata

Surnia ulula

Lutra lutra

Ailurus fulgens

Rangifer tarandus

Panthera uncia

Bubo scandiacus

Budorcas taxicolor taxicolor

Cervus albirostris

Valkoturpakauris on suurikokoinen hirvieläin, joka elää Kiinassa Tiibetin ylängön metsissä sekä ruoho- ja pensasaroilla. Laji on lännessä verrattaen myöhään tunnistettu, ensimmäinen kuvaus valkoturpakauriista on tehty vuonna 1883 Nikolay Przhevalskyn toimesta. Aiemmin lajin tieteellinen nimi olikin Przewalskium albirostris.

Valkoturpakauris on yksi kookkaimmista kaurislajeista. Sen säkäkorkeus vaihtelee 115 ja 140 senttimetrin välillä. Urokset ovat naaraita huomattavasti kookkaampia: urokset painavat 180–230 kg, naaraat 90–160 kg. Vain uroksella on sarvet, jotka putoavat yleensä maaliskuussa. Uros kasvattaa uudet sarvet, jotka ovat täysikokoiset loppukesällä. Leveät sarvet ovat jopa 110 cm korkeat ja painavat jopa 4 kiloa. Valkoturpakauriilla on myös muita kaurislajeja suuremmat korvat.

Turkki on karkea ja paksu eikä pohjavillaa ole. Väriltään turkki on ruskea, kesällä tummempi ja talvella vaaleampi. Valkoisen turvan lisäksi myös jalkojen sisäpuoli ja vatsan alunen on väriltään vaalea. Selän keskiosassa karva on kääntyneenä toiseen suuntaan, mikä luo vaikutelman satulasta. Talviturkki on tuplasti kesäturkkia pidempi. Ravintona valkoturpakauris käyttää pääasiassa erilaisia ruohoja ja sarakasveja. Lehdet ja oksat kelpaavat sille myös ja luonnossa ne syövätkin myös erilaisia pajuja ja alppiruusuihin kuuluvia kasveja.

Vuoristoon sopeutunut

Valkoturpakauris on sopeutunut elämään korkealla Tiibetin ylängöllä. Sen nenäontelot ovat normaali suuremmat, mikä auttaa valkoturpakaurista hengittämään vähähappisessa ilmassa. Tiheä turkki suojelee kylmältä ja valkoturpakauris kasvattaakin pitkän talvikarvan. Lyhyet jalat ja leveät, pyöreät sorkat tekevät lajista ketterän kiipeilijän ja ne kulkevat jyrkässäkin maastossa ketterästi. Valkoturpakauriin punasolut ovat pienemmät kuin muilla samankokoisilla nisäkkäillä, ja niitä on myös määrällisesti enemmän, mikä tehostaa eläimen hapensaantia.

Pilkkuturkkinen vasa

Valkoturpakauriit elävät ympäri vuoden laumoissa, joissa on yleensä vähintään 10 yksilöä. Nuoret urokset elävät poikamieslaumoissa, joihin saattaa liittyä pääasiassa yksin eläviä vanhempia uroksia. Naaraat ja nuoret yksilöt elävät omina laumoinaan erillään uroslaumoista. Erityisesti kiima-aikana laumojen koko kasvaa ja ne alkavat sekoittua, mutta nykypäivänä 50–100 yksilön laumat ovat harvinaisia. Aikoinaan laumat saattoivat koostua useammasta sadasta yksilöstä.

Kiima-aika sijoittuu syys-marraskuulle. Suurissa laumoissa on useita uroksia, jotka vartioivat keräämiään naaraita muilta uroksilta. Urokset mittelevät voimiaan kauriiden tapaan: sarvien avulla painiminen, hajumerkintä, itsensä esittely ja erilaiset ääntelyt kuuluvat urosten keinoihin viehättää naaraita.

Kantoaika on noin 220–250 vuorokautta ja vasominen osuu yleensä touko-kesäkuulle. Naaras etsii suojaisan paikan ja synnyttää yhden vasan. Vasa on turkiltaan pilkullinen ja se nousee jaloilleen jo 40 minuutin kuluttua syntymästä. Kauriille tyypilliseen tapaan myös valkoturpakauriin vasa viettää kaksi ensimmäistä elinviikkoaan piilotellen ja emä käy vain imettämässä sitä kahdesti päivässä. Kahden viikon ajanjakson jälkeen vasa alkaa seurata emäänsä ja liittyy sen mukana laumaan.

Vasan pilkut katoavat noin kuuden viikon iässä ja aikuisvärinsä ne saavat ensimmäisen ikävuotensa lopulla. Emät vieroittavat vasansa yleensä 10 kuukauden iässä, jolloin urosvasat liittyvät poikamieslaumoihin ja naarasvasat jäävät synnyinlaumaansa. Valkoturpakauriit tulevat sukukypsiksi noin 2–3-vuotiaina, vaikkakin luonnossa urokset eivät yleensä pääse parittelemaan ennen viidettä ikävuottaan. Valkoturpakauriit elävät tarhattuna jopa 21 vuotta, mutta luonnossa ne eivät todennäköisesti selviä kuin enintään 12-vuotiaiksi.

Valkoiset huulet

Lajin tunnusmerkki on vitivalkoiset merkit huulissa, sierainten ympärillä ja leuan alapuolella aina kurkkuun asti. Lajin tieteellinen nimi albirostris tuleekin juuri tästä ominaisuudesta: latinaksi albus tarkoittaa valkoista ja rostrum kuonoa.

Vaikea tutkimuskohde

Nykyään valkoturpakauris elää hajanaisissa ryhmissä alueilla, jossa niitä aikoinaan vaelsi paljon. Laji on metsästyksen vuoksi arka ja sen asuinalue on kaukana kaikesta, minkä vuoksi laji on hankala tutkittava. Tästä syystä lajin yksilömäärää on vaikea arvioida. Valkoturpakauris on tärkeä ravintoeläin monelle petoeläimelle. Lajin saalistaja on yleensä susi tai lumileopardi. Kuten moni muu laji, myös valkoturpakauris on vaikeuksissa ihmisen toiminnan vuoksi. Maanviljelys ja sen tuoma kotieläinten laidunnus vievät valkoturpakauriilta elintilaa. Niitä myös metsästetään lihan ja sarvien takia, sekä erinäisten kiinalaisessa lääketieteessä käytettävien ruumiinosien, kuten sarvinukan eli kasvavia sarvia peittävän nahan takia. Valkoturpakauriita on tarhattu niiden sarvien takia Kiinassa ja Uudessa-Seelannissa. Lajia löytyy myös eläintarhoista maailmanlaajuisesti.