Gulo gulo

Ahma on Euroopan suurin näätäeläin ja pienin Suomen suurpedoista. Sen tieteellinen nimi Gulo gulo tarkoittaa ahmattia, josta lajin suomenkielinenkin nimi juontuu. Ahmatilla taas viitataan ahman ahneeseen syöntitapaan ja ruoan varastoimiseen, minkä vuoksi eläin vaikuttaa tappavan saaliitaan sen minkä ehtii. Vanhassa suomenkielessä ahmaa kutsuttiin nimillä osma, kätkä ja kamppi.

Haaskansyöjä

Saalistajana ahma on vahva, mutta melko kömpelö, joten se hyödyntää mieluusti isompien petojen jättämiä haaskoja. Siksi ahma on osittain riippuvainen muiden suurpetojen esiintymisestä. Esimerkiksi Itä-Suomessa ahmaemon tärkeintä ravintoa on susien jälkeensä jättämät hirvihaaskat. Ylä-Lapin tuntureilla taas muita suurpetoja on vähän, jolloin ahman on saalistettava poroja itse. Tämä tekeekin ahmasta hyvin sopeutuvan erilaisiin tilanteisiin: tarpeen tullen ahma saalistaa itse tai hyödyntää muiden haaskoja. Pienestä koostaan ja kömpelyydestään huolimatta ahma voi saalistaa jopa poron tai hirven. Tämä onnistuu parhaiten, kun lumi kantaa ahmaa mutta ei poroa. Tällöin ahmalla on etulyöntiasema. Joskus ahma saattaa saalistaa myös väijymällä eli odottamalla sopivaa saalista ja tekemällä yllätyshyökkäyksen.

Tarkka hajuaisti

Ahmalla on tarkka hajuaisti, jonka avulla se löytää esimerkiksi piilottamansa saaliit. Eläinpuistossa eläimiä voidaan aktivoida hajujen avulla.Tarhaan voi ripotella esimerkiksi eteerisiä öljyjä tai voimakkaan tuoksuisia mausteita, joita ahmat käyvät mielenkiinnolla tutkimassa.

Lumikengillä matka jatkuu

Ahmalla on isot tassut, jotka kannattavat sitä lumen päällä saaliseläimiä paremmin. Sen tassut ovat suuret suhteessa eläimen kokoon ja painoon. Ne toimivat lumikenkien tavoin ja toisin kuin muut suurpedot, ahma joutuu harvoin kahlaamaan lumessa. Ahma onkin parhaimmillaan lumessa. Ahma on taitava kiipeilijä. Sillä on pitkät kynnet, joilla pääsee puunrunkoa helposti ylöspäin.

Uhkatekijät ja suojelu

Merkittävimmät Suomen ahmakantaa uhkaavat tekijät:

• salametsästys

• lumipeitteen väheneminen

• pieni populaatio, jolloin geneettinen vaihtelu vähäistä

Suojelukeinot:

• laji on rauhoitettu, tappolupia poronhoitoalueella

• petokorvaukset ahman aiheuttamista tuhoista

• lajia on siirtoistutettu Suomenselälle

• elinympäristöjen suojeleminen

• eurooppalaisten eläintarhojen suojeluohjelma, jonka avulla tarhakanta pyritään pitämään elinvoimaisena

• suojelumenetelmiin kuuluvat myös tutkimus, valistus ja asennekasvatus.

Poikaset syntyvät lumipesään

Näätäeläinten tavoin ahmalla on viivästynyt sikiönkehitys. Kiima-aika on kesällä, mutta pennut syntyvät vasta keväällä. Ahma tekee 2-4 poikasta lumipesään tai kivenkoloon. Lumipesä voi olla useiden metrien pituinen. Vuosirytmi on selviytymisen kannalta merkittävä. Kevättalven hankikannon aikana ahman saalistus onnistuu parhaiten ja talven näännyttämien eläinten haaskoja löytyy eniten.

Pahan päivän varastot

Upottavien hankien aikaan saalistus onnistuu ja silloin ahma voi muiden näätäeläinten tavoin tappaa saaliseläimiä varastoon. Tästä johtuu lajin maine verenhimoisena petona, joka tappaa enemmän kuin ehtii syömäänkään. Todellisuudessa ahma kuitenkin palaa usein varastoilleen syömään, kun muuta ravintoa ei ole tarjolla. Tämä on pedolle tyypillistä käyttäytymistä, eikä ahma loppujen lopuksi ole poikkeuksellisen suuri syöppö. Varastonsa se löytää hyvän hajuaistinsa perusteella. Haaskojen lisäksi ahman ruokavalioon kuuluvat pikkunisäkkäät, jänikset, ketut, linnut, sammakot ja marjat. Ahma pystyy myös hyödyntämään luita.

Levinneisyys

Ahmaa pidetään Lapin asukkina, mutta vajaa puolet ahmoista asuu etelämpänä Kainuussa, Pohjois-Karjalassa ja Suomenselällä. Ahma voi kulkea päivässä jopa 50 kilometriä, ja vaeltelevia ahmoja tavataan etelärannikkoa myöten. Ahman liikkumistyyli on omalaatuinen: eläin jolkottelee aaltomaisesti hypähdellen. Lajin reviiri on valtava, ja yhden uroksen elinalue voi olla jopa tuhansia neliökilometrejä.

Phasianus  colchicus

Fasaani ei kuulu Suomen alkuperäislajistoon, vaan on alun perin kiinalainen laji. Lajia on kuitenkin istutettu Eurooppaan jo keskiajalla ja Suomeen 1900-luvun alussa. Fasaanit viihtyvät viljelymailla ja kaupunkiympäristöissä, kuten puistoissa, pientaloalueilla ja maanviljelyalueilla. Ne eivät mielellään lennä ja uhattunakin pakenevat usein juosten. Fasaanikukot kokoavat pesintäkauden alussa itselleen paritteluun sopivista naaraista koostuvan haaremin. Siihen voi kuulua jopa kymmenkunta naarasta, joiden kaikkien kanssa kukko voi saada poikasia. Heikosta lentokyvystään huolimatta fasaanit yöpyvät puissa hautovia naaraita lukuun ottamatta. Varsinkin fasaanikoiras on helppo tunnistaa pitkästä pyrstöstä ja monivärisestä höyhenpuvusta.

Höyhenettömät jalat

Peltokanalinnut eivät ole sopeutuneet kylmiin ja lumisiin talviimme yhtä hyvin kuin metsäkanalinnut. Peltokanalintujen jalkojen suojana ei ole lämmittävää höyhenkerrosta.

Suojelu

Fasaani on riistalintu. Muiden riistalintujen tapaan se on rauhoitettu metsästysajan ulkopuolella.

Buteo buteo

Hiirihaukkojen sukuun kuuluu noin 26 lajia. Näistä Euroopassa elää yleinen hiirihaukka, pohjoisen piekana ja vain Balkanin niemimaalla elävä arohiirihaukka. Hiirihaukkaa on kahta eri alalajia, buteo buteo buteo eli lännenhiirihaukka ja buteo buteo vulpinus eli idänhiirihaukka. Suurin osa Suomen hiirihaukoista on idänhiirihaukkoja, lännenhiirihaukka pesii esimerkiksi Ahvenanmaalla. Idänhiirihaukat talvehtivat trooppisessa Afrikassa, lännenhiirihaukat taas Keski-Euroopassa.

Hiirihaukka pesii reviireillä, joiden koko vaihtelee 0.5 to 2 km2 välillä reviirin ravintotilanteen mukaan. Hiirihaukalla voi olla useita pesiä ja se käyttää niitä myös uudelleen. Pesä on yleensä havupuussa ja se on rakennettu risuista sekä vuorattu jäkälällä ja sammalilla. Hiirihaukka voi myös käyttää muiden petolintujen, varislintujen tai oravien pesiä, joita se parantelee käyttöönsä sopivaksi. Sopivan puun puuttuessa hiirihaukka saattaa rakentaa pesänsä myös kalliolle.

Hiirihaukka munii 2-6 munaa huhtikuun loppupuolella. Molemmat vanhemmat osallistuvat hautomiseen, mutta naaras hoitaa suurimman osan haudonnasta. Haudonta-aika on 34–35 vuorokautta. Poikasten kuoriuduttua naaras pysyy aluksi pesällä ja koiras tuo sille ruokaa. Noin 10 päivän jälkeen naaraskin alkaa poistua pesältä ruoanhakuun. Naaras huolehtii poikasten ruokinnasta siihen asti, että ne alkavat itse repiä saalistaan pienemmiksi paloiksi. Poikaset ovat lentokykyisiä 40-42 vuorokauden ikäisinä.

Ravintona hiirihaukka käyttää monipuolisesti kaikkea pienistä nisäkkäistä jopa hyönteisiin ja jopa satunnaisesti munia ja kalaa. Onkin tutkittu, että hiirihaukan saalislistalle kuuluu jopa yli 300 lajia. Saaliin koko myös vaihtelee paljon aina pienistä kuoriaisista jopa kaksi kertaa lintua itseään suurempiin jäniksiin. Pienet jyrsijät ovat kuitenkin hiirihaukan pääravintoa. Valtaosan saaliistaan hiirihaukka metsästää oksalla odottaen ja pudottautuu sieltä saaliin kimppuun.

Suomessa vaarantunut

Suomessa hiirihaukka luokitellaan vaarantuneeksi, sillä sen kanta on laskussa. Muualla Euroopassa hiirihaukan kanta on kuitenkin joko vakaa tai kasvussa. Suomessa lajin vähenemisen taustalla arvellaan olevan useita tekijöitä. Talvehtimisalueilla Afrikassa tapahtuneet maankäytön tehostuminen ja ilmastonmuutos todennäköisesti vaikeuttavat siellä talvehtivien lintujen eloa. Lisäksi Suomessa hiirihaukka on kärsinyt metsätalouden tehostumisesta. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole tietoa onko molempien alalajien kanta laskussa vai vain toisen.
Suomessa hiirihaukka on rauhoitettu ympäri vuoden.

Surnia ulula

Pöllöt ovat aktiivisimmillaan tavallisesti yön pimennyttyä. Päiväaktiivinen hiiripöllö on kuitenkin poikkeus. Ne kyttäävät alempana liikkuvaa saalista kuusien latvuksesta tai muulta ympäristöä korkeammalta tähystyspaikalta. Hiiripöllö on keskikokoinen, pitkäpyrstöinen, mustan-, tummanruskean- ja valkoisenkirjava pöllö. Silmät ovat keltaiset. 

Pohjoisen laji

Hiiripöllöjä asustaa pohjoisen pallonpuoliskon boreaalisella havumetsävyöhykkeellä. Suomessa hiiripöllöä tavataan pesimälintuna valoisissa metsissä Pohjois-Suomessa Pohjois-Karjalaan ja Suomenselälle asti, mutta harvemmin Etelä-Suomessa. Hiiripöllö viihtyy aukkoisissa ja harvapuisissa havu- ja sekametsissä, yleisin hiiripöllön pesimäympäristö on hakkuuaukea. Hiiripöllöt ovat kolopesijöitä, ne hyödyntävät usein esimerkiksi palokärjen vanhoja koloja, eivätkä varsinaisesti itse rakenna pesää. Siksi ne suosiva seutuja, joista löytyy kelopuita tai onttoja pökkelöitä. Alueet, joilla hiiripöllö pesii, riippuu hyvin pitkälti pikkujyrsijöiden määrästä. Jos esimerkiksi myyriä on pohjoisemmassa vähän, hiiripöllöjä vaeltaa myös Etelä- ja Keski-Suomeen, mihin ne voivat jäädä vuodeksi tai pariksi pesimään, jos siellä riittää paremmin ruokaa.

Suojelu

Kaikki Suomen pöllöt ovat rauhoitettuja.  Hiiripöllö pesi 1800-luvulla yleisenä Keski- ja Pohjois-Suomessa ja vielä 1930-luvulla Lapissa runsaana. Hiiripöllöjen määrä väheni etenkin Keski-Suomessa ja Oulun läänissä  jyrkästi todennäköisesti ilmastollisista syistä, tehokkaasta munienkeruusta sekä emolintujen ampumisen seurauksena. Hiiripöllökanta alkoi palautua 1960-luvulla ja se jatkuu edelleen.  

Hiiripöllöt Ähtärissä

Ähtäri Zoon pöllötalossa asustaa kaksi hiiripöllöä, Tiistai ja Torstai. Naaraspöllö Tiistai on syntynyt Ähtärissä, koiraspöllö Torstai puolestaan muutti Ähtäriin Korkeasaaresta.

Alces alces

Hirvi on yksi ensimmäisistä eläimistä, joka levittäytyi Suomeen jääkauden lopussa 9 000 vuotta sitten. Hirvi on ollut aina suomalaisille tärkeä eläin sekä metsästyksen että kulttuurin tasolla. Suomalaiset ovatkin kuvanneet hirviä jo esihistoriallisella ajalla, ja eläin on ikuistettu esimerkiksi moniin kalliomaalauksiin. Hirveen viitataan myös Kalevalassa. Hirvi voi elää yli 20-vuotiaaksi. Vaikka metsissämme on paljon hirviä, niitä pääsee näkemään harvoin luonnossa. Hirvi on suurin hirvieläin ja Suomen kookkain eläin; uroshirvi voi painaa jopa 600 kiloa! Eläin on komea, joskin hieman erikoinen ulkonäöltään: vaaleat pitkät jalat ja lyhyt kaula, kyömymäisessä päässä huomattavasti alahuulta pidempi ylähuuli. Erityistuntomerkkinä toimii myös kaulan alla roikkuva kieleke eli kello.

Sarvet

Uroshirvillä eli sonneilla voi olla kahdenlaisia sarvia: lapio- tai hankosarvia. Sarvien muoto määräytyy yksilön geeneissä, ja Suomessa tavataan yleisemmin hankosarvisia hirviä. Sarvet ovat umpiluuta ja suuret sarvet voivat painaa jopa parikymmentä kiloa. Sonni pudottaa sarvensa joka vuosi ja kasvattaa ne aina uudelleen kiima-ajaksi. Hirviuros tarvitsee sarviaan vain kiima-aikana syys-lokakuussa, jolloin urokset mahtailevat voimiaan ja tappelevat naaraista. Muina aikoina sarvet ovat vain tiellä, sillä ne haittaavat tiheissä metsissä kulkemista. Uroshirvelle onkin kannattavampaa kasvattaa joka vuosi uudet sarvet vain silloin, kun se niitä tarvitsee. Niinpä kiima-ajan jälkeen uros pudottaa sarvensa ja kasvattaa uudet kevään ja kesän aikana. Kasvavat sarvet ovat pehmeän, samettisen nahan peittämät ja kuoriutuvat loppukesästä, kun ne saavuttavat lopullisen mittansa. Sarvia peittävässä nahassa kulkee verisuonia, jotka kuljettavat sarven kasvuun tarvittavaa happea ja ravintoaineita. Sarvien kasvu loppuu kesän lopussa, jolloin sonnit hankaavat sarvia puihin irrottaakseen nahan. Kun sonni ei enää tarvitse sarviaan, niiden verenkierto loppuu ja sarvet kuivuvat. Kuivat sarvet putoavat itsestään pois.

Kaksoset

Hirvi on pääasiassa yksineläjä. Talvisin ne kokoontuvat muutaman yksilön laumoihin, sillä lumessa kulkeminen helpottuu ja lauma antaa suojaa petoja vastaan. Hirvi tekee vuosittaisia kevät- ja syysvaelluksia kesäisten ja talvisten ruokintapaikkojen välillä. Kiima-aikana sonnit kaivavat kiimakuoppia, joihin ne virtsaavat ja joissa ne kieriskelevät levittäen hajuaan. Toisinaan urokset käyvät sarvillaan fyysistä kamppailua naaraista, mutta usein uhittelu sekä sarvien ja kellon esittely riittää. Keväällä naarashirvi eli lehmä synnyttää yksi tai kaksi poikasta. Ne seuraavat emäänsä vuoden ajan, jonka jälkeen emä vieroittaa ne ennen uusien poikasten syntymää. Hirvi tulee sukukypsäksi parin vuoden ikäisenä.

Pitkät koivet

Hirvi on aktiivinen läpi talven. Sen karvapeite koostuu ontoista, lämpöä eristävistä karvoista, jonka alla on tiheä aluskarva. Lisäksi eläimen ison koon vuoksi sillä on vähän lämpöä haihduttavaa pintaa suhteessa painoon. Hirven pitkät jalat helpottavat eläimen liikkumista paksussa lumessa.

Kasvinsyöjä

Hirvi on kasvinsyöjä, ja se syö lähes kaikkia maassamme esiintyviä kasveja. Syötävät kasvilajikkeet vaihtelevat vuodenaikojen mukaan, riippuen mitä kulloinkin on tarjolla. Sille kelpaavat lehtipuiden ja pensaiden versot ja lehdet, ruohot, heinät, varvut, vesikasvit ja talvella männyn vuosikasvut sekä puiden kuori ja oksat. Tärkeimmät ravinnonlähteet ovat koivu ja mänty runsaan saatavuutensa vuoksi. Kuuseen hirvi ei mielellään koske, jos tarjolla on muutakin syötävää.

Papanat

Yksi hirven käyntikorteista on ulostekasa. Jätökset näyttävät erilaisilta eri vuodenaikoina. Karkea jako on, että kesällä hirvi tekee läjiä ja talvella papanoita. Papanoiden muodosta voidaan päätellä niiden tekijän sukupuoli ja ikä!

Hyötyä ja haittaa

Hirvikantaa on säädelty pitkään metsästyksellä. 1900-luvun alussa kanta ajautui lähes sukupuuttoon ja 1970-luvulla kanta taas kääntyi hurjaan kasvuun. Tähän vaikuttivat mm. kannan seuranta, valikoiva metsästys ja taimikoiden lisääntyminen. Nykyään kantaa säädellään suunnitellulla metsästyksellä. Tällä tavoitellaan pientä talvikantaa metsätuhojen välttämiseksi, mutta myös suurta vasatuottoa hyvän saaliin takaamiseksi. Hirvi on sekä hyöty- että haittaeläin. Se on taloudellisesti tärkein riistaeläimemme, mutta aiheuttaa myös tuhoa taimikoissa sekä vaaratilanteita liikenteessä.

Bubo bubo

Huuhkaja on Euroopan ja samalla Suomen suurin pöllö. Ison kokonsa lisäksi huuhkajan tuntomerkkeihin kuuluvat korvatupsut ja oranssit silmät. Huuhkaja on öiden salaperäinen huhuilija, joka viime vuosina on lisääntynyt. Huuhkajia tavataan lähes koko Suomessa metsäympäristössä. Niitä esiintyy ajoittain myös lähellä asumuksia.

Mistä tiedät olevasi huuhkajan reviirillä?

Huuhkajat jättävät elinpiirilleen erilaisia elämänmerkkejä ja ne kuuluttavat huhuilemalla reviirinsä omistusoikeutta auringon nousun ja laskun aikaan. Huuhkajien reviirille kertyy erilaisia saalisjätteitä kivien ja kantojen päälle. Istuskelupuiden alta löytyy lihasmahan yhteen puristamia sulamattomista karvoista ja luista koostuvia oksennuspalloja. Huuhkajareviirille putoilee höyheniä ja sulkia.

Huuhkajat saalistavat erilaisia pikkunisäkkäitä, kuten jäniksiä ja rottia sekä lintuja.

Poikaset jättävät pesän lentokyvyttöminä

Pesäksi kelpaa kuoppa kivikkoisessa maassa, kalliolla tai puun juurella. Huuhkaja aloittaa muninnan jo maalis-huhtikuussa ja poikaset jättävät pesänsä 5-7 viikon kuluttua kuoriutumisesta. Poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä. Jos törmäät poikaseen, on syytä poistua nopeasti paikalta, sillä emo voi puolustaa poikastaan hyökkäämällä.

Vainottu lintu

Huuhkaja lähes katosi Suomesta 1900- luvun puolivälissä ankaran vainon vuoksi. Kanta elpyi 1900-luvun loppupuolella rauhoituksen ja elinmahdollisuuksien parantumisen myötä. Kanta on kuitenkin taantunut uudelleen 2000-luvulla.

Huuhkajat Ähtärissä

Ähtärissä asuu neljä huuhkajaa: kolme naarasta (Sylvi, Siiri ja Saimi) sekä nuorempi koirashuuhkaja Vihtori. Siiri on esiintynyt Unna ja Nuuk-elokuvassa, jossa se teki mainion roolisuorituksen uskottavana huuhkajana.

Lynx lynx

Ilves on yksi laajimmalle levittäytynyt kissaeläin. Talvella hangelle ilmestyvät isot ja pyöreät tassunjäljet ja keväisinä öinä kuuluva äänekäs mouruaminen paljastavat ilveksen reviirin. Ilvekset liikkuvat lähes parikymmentä kilometriä yössä ja reviirit voivat olla yli tuhannen neliökilometrin laajuisia. Muiden kissojen tavoin se pystyy vetämään kyntensä piiloon.

Tehokas lisääntyjä

Nuoret ilvekset elävät mielellään ryhmässä. Vanhat ilvekset elävät luonnossa yksinään, mutta tarhassa voidaan pitää pariskuntaa yhdessä ympäri vuoden. Ilves tekee pesänsä yleensä louhikkoon tai kallionkoloon. Ilveksen kiima-aika on helmi-maaliskuussa, ja 2-3 pentua syntyy jo touko-kesäkuussa. Pennut viettävät emonsa luona noin vuoden, jonka jälkeen ne itsenäistyvät. Yleensä ilvesnaaras saa pentuja joka vuosi. Ilves onkin tehokas lisääntyjä, ja meidän pedoistamme vain susi lisääntyy tehokkaammin. Ilvesuros ei tee pahaa poikasilleen. Se jopa osallistuu poikasten hoitoon, vaikkei olekaan yhtä ahkera kuin ilvesemo.

Arka eläin

Ilves liikkuu hämärällä. Eläin on arka, ja sen kohtaaminen luonnossa on todella harvinaista. Ilves suosii vaikeakulkuista louhikko- ja mäkimaastoa. Se voi myös kiivetä tarpeen tullen puuhun. Ilveksellä ei ole luontaisia vihollisia, mutta se ei ole mielellään läheisessä tekemisissä suden kanssa. Vahvat takajalat mahdollistavat pitkät loikat sekä eteenpäin että ylöspäin.

Ilveksen eri värimuodot

Ilveksen täplikäs turkki toimii loistavan suojavärinä; täplät hävyttävät eläimen ulkomuotoa. Kesäisin ilveksen turkki on ohuempi ja punertava, talvisin taas huomattavasti paksumpi ja vaaleanharmaa.

Tiesitkö, että jokaisella ilveksellä on turkissaan yksilöllinen täpläkuviointi? Tätä voidaan hyödyntää yksilöntunnistuksessa mm. riistakameroiden avulla. Erivärisille ilveksille on annettu omat nimityksensä:

Kissailves on pilkullisin.

Kettuilveksellä on pilkkuja vain jaloissa.

Susi-ilveksellä on isoja epäselviä värilaikkuja ja selässä kaksi mustaa juovaa.

Yllätys

Ilves on äänetön liikkuja. Se saalistaa vaanimalla ja tekemällä yllätysloikan saaliinsa kimppuun. Se voi myös odotella piilossa saaliin lähestymistä ennen kuin hyökkää tämän kimppuun. Ilves siis tarvitsee elinympäristökseen alueen, joka on tarpeeksi suojaisaa väijymiselle. Ilveksen ravinto koostuu lähes yksinomaan lihasta. Sen tärkeintä ravintoa ovat pienet hirvieläimet ja jäniseläimet. Lisäksi ilves syö kanalintuja ja pikkujyrsijöitä, jos onnistuu sellaisen saamaan kiinni. Joskus pedon kynsiin saattaa jäädä kettukin. Toisinaan ilves piilottaa saaliinsa, mutta saaliin äärelle palaaminen on epävarmaa. Lämpimämmässä ilmastossa ilves pystyy hyödyntämään saaliinsa tarkemmin, kuin pohjoisen kovissa pakkasissa. Talvella se ei pysty hyödyntämään jäätynyttä lihaa, sillä sen hamat ja leuat eivät ole tähän tarpeeksi vahvat. Tämän vuoksi ilves ei talvella juurikaan vieraile haaskoilla.

Näkee hyvin hämärässä

Ilveksellä on tarkka kuulo ja näkö, kuten muillakin kissoilla. Sen hajuaisti on heikompi, josta kertoo lyhyt kuono. Muiden kissojen tavoin ilves näkee myös pimeässä. Kissaeläimillä on herkkä tuntoaisti, jolla ne tunnustelevat ympäristöään. Tärkeimmät tuntokarvat ovat viikset, lisäksi tuntokarvoja sijaitsee leuan alla, silmien yläpuolella ja etujaloissa.

Töpö häntä

Yleensä kissaeläimillä on pitkä häntä. Pitkä häntä auttaa tasapainon säilyttämisessä. Kissaeläimillä, jotka kiipeilevät puissa (esimerkiksi leopardi) tai jyrkissä maastoissa (esimerkiksi lumileopardi), on pitkä häntä. Pitkä häntä auttaa myös kissaeläimiä, jotka metsästävät juoksemalla saaliseläimen kiinni. Esimerkiksi gepardi käyttää häntäänsä mutkitellessaan kovassa vauhdissa saaliin perässä. Ilves elää metsissä varsin tasaisessa ympäristössä. Lisäksi se metsästää yllättämällä saaliinsa ja loikkaamalla tämän päälle. Niinpä ilves ei tarvitse pitkää häntää tasapainoilussa eikä metsästämisessä, joten evoluution myötä sille on jäänyt vain pieni häntä. On mahdollista, että satojen tuhansien vuosien saatossa ilveksen häntä voi kehityksen myötä hävitä kokonaan. Lyhyelläkin hännällä voi viestiä mielialasta ja musta hännän kärki tekee selväksi hännän asennon pienetkin muutokset. Pystyssä oleva häntä kertoo säikähdyksestä, joskus myös itsevarmuudesta. Jäykästi pystyssä oleva häntä voi olla varoitus muille.

Tervetuloa ilvestarhalle: https://www.youtube.com/watch?v=8kIvxUtjH24&t=25s

Isopandojen suojeluohjelma Ähtärin eläinpuistossa päättyy vuonna 2024.

Jättiläispandat Lumi ja Pyry palaavat Ähtäristä kotimaahansa Kiinaan tämän vuoden aikana, noin kuukauden kestävän karanteenin päätteeksi. Pandat ovat parhaillaan karanteenissa, eikä pandatalo ota vastaan vierailijoita.

Ailuropoda melanoleuca 

Isopanda eli jättiläispanda (Giant Panda) on vain Kiinassa elävä uhanalainen karhu, jota kutsutaan myös nimillä panda, pandakarhu ja bambukarhu. Laji on luonnonsuojelun ikoni kaikkialla maailmassa.

Jättiläispanda on kotoisin Kiinan Sichuanin, Gansun ja Sha’anxin maakunnista, jossa se elää Qionglain, Minshanin, Ginglingin, Daxianlingin, Xiaoxianglingin ja Ling-Shanin vuoristoissa pienissä metsänsirpaleissa. Jättiläispandoja on jäljellä luonnonvaraisina vain noin 2020 yksilöä (Kiinan metsähallinnon vuoden 2017 arvio) ja lajin nykyinen elinalue on alle 1% alkuperäisestä levinneisyydestä Kiinassa.

Millainen laji jättiläispanda on?

Jättiläispanda kuuluu karhuihin, joista se kuitenkin poikkeaa monessa suhteessa. Panda ei nuku talviunta ja sen ruokavalio koostuu lähes pelkästään eri bambulajeista. Paljon ihmettelyä herättänyt mustavalkoinen väritys on ilmeisesti sopeutuma lumiseen ja kiviseen vuoristomaisemaan ja suojaa lajia pedoilta. Pandat elävät yksikseen valtaosan vuotta, kesällä syntyvä pentu seuraa emoaan parivuotiaaksi asti. Pandauros ja naaras kohtaavat lyhyesti keväällä huhti-toukokuussa parittelua varten; naaraan kiima kestää usein vain 36 tuntia. Toisensa tuntevat uros ja naaras saattavat jakaa saman reviirin luonnossa eivätkä ole yleensä aggressiivisia toisilleen.

Kiinan vuoristojen jättiläispanda joutuu kohtaamaan jopa -20 asteen pakkasia ja selviytyy hyvin lumisista olosuhteista, mikäli bamburavintoa ja suojaa on riittävästi tarjolla.

Ähtäriin bambu tulee eurooppalaisilta viljelmiltä vihannesrekkojen mukana muutaman kerran viikossa. Euroopassa bambuja viljellään laajalti kuitu-, koriste-, huonekalu- ja rakennustarpeisiin. Vain 2% eurooppalaisesta bambusta käytetään pandojen ravinnoksi.

Luonnonsuojelun symboleita

Jättiläispandat ovat Kiinan luonnonsuojelun symboleita ja niiden selviytymistä varten on perustettu metsähallinnon alaisuuteen suojelukeskus, China Center for Conservation and Research of Giant Panda CCRCGP, jolla on tarhasuojelussa 422 yksilöä turvaamassa lajin säilyminen kaikissa olosuhteissa. Pandojen luontaista kantaa uhkaavat eläintaudit, ihmistoiminnan levittäytyminen vuoristoon, bambumetsien häviäminen ja sirpaloituneiden pienten populaatioiden alhainen perimäaineksen muuntelu.

Näissä olosuhteissa Kiinan suojeluohjelman lisäksi Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN ja Maailman luonnonsäätiö WWF (WWF International, 2007) suosituksissaan pitävät tarhasuojelua (ex-situ conservation) välttämättömänä tukemaan pandan tilanteessa olevien lajien luonnonkannan suojelutoimia.

CCRCGP:n suojeluohjelma on saanut pandojen luonnonvaraisen ja tarhoissa suojellun kannan viimein kasvuun, ja vuonna 2016 kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN saattoi muuttaa lajin uhanalaisuusluokittelun erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi (Vulnerable).

Ähtäri Zoon ja Suomen hanke jättiläispandan suojelemiseksi toteutetaan yhteistyössä CCRCGP:n, Kiinan metsähallinnon luonnonsuojeluyksikön ja lukuisten tutkimuslaitosten kanssa. Pandojen suojelun taustalla on yli 40-vuotinen Kiinan ja Suomen välinen yhteistyö metsä- ja ympäristöalalla.

Pandapariskunta on sijoitettu Suomeen, koska meidän ilmastomme ja Ähtärin Eläinpuiston metsäympäristö vastaa Sichuanin vuoristometsiä. Kiinan pandaohjelma sijoittaa 50-60 jättiläispandaa maan ulkopuolelle maailman johtaviin eläinpuistoihin, jotta laji olisi turvassa, mikäli Kiinan kantaa uhkaavat tarttuvat eläintaudit muodostaisivat riskin sekä luonnonvaraisen kannan, että tarhattujen pandojen hyvinvoinnille. Erityisen vaarallisena pidetään penikkataudin leviämistä.

Pandojen toivotaan myös lisääntyvän Suomen neljän vuodenajan ilmastossa; Suomen lumisen talven taittuminen valoisaan kevääseen vaikuttaa myönteisesti pandojen lisääntymisvaistoihin.

Ähtäri on valikoitunut pandapariskunnan kodiksi myös Eläinpuiston hienon suojelutyön ansiosta. Ähtäri Zoo on parhaillaan mukana mm. EU-hankkeessa varmistamassa metsäpeuran luonnonkannan turvaamisen Suomessa ja maailmassa. Ähtäri on myös saanut Euroopassa äärimmäisen uhanalaisen näätäpedon vesikon lisääntymään tarhassa, ja on mukana kansainvälisessä lumileopardin suojelutyössä.

Pandojen suojelu

Ähtärin Eläinpuiston ja Kiinan metsähallituksen luonnonsuojeluosaston yhteinen jättiläispandojen ja niiden luontaisen elinympäristön tutkimus- ja suojeluhanke toteutuu Sichuanin Qionglai- ja Minshan-vuoristoissa kaudella 2017-2032. Jonkin verran työtä tehdään myös läheisillä Ginglingin, Daxianlingin, Xiaoxianglingin ja Ling-Shanin vuoristoalueilla. Nämä vuoret muodostavat keskeisen osan Lounais-Kiinan biodiversiteettikeskuksesta (Global biodiversity Hot Spot), joka on yksi 35 maailman tärkeimpänä pidetyistä luonnon monimuotoisuuden suojelualueesta.

Pandojen kotivuoriston luonnon säilyttäminen on yksi keskeisimmistä Kiinan ympäristöhankkeista, ja työtä tukevat mm. YK:n yleissopimus luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi, Conservation International, WWF sekä kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n lajiensuojeluohjelma yhteistyössä johtavien eläinpuistojen kanssa.

Ähtäri Zoo ja Kiinan metsähallitus ovat allekirjoittaneet 15-vuotisen sopimuksen osallistumisesta jättiläispandojen ja Qionglai-Minshanin metsäluonnon suojeluun. Ähtäri Zoo rahoittaa sopimusaikana pandavuoristojen luonnonsuojeluhankkeiden toteuttamista.

Keskeisessä asemassa on pandojen luonnonkannan elinvoimaisuuden turvaamiseen tähtäävät toimet. Tällaisia ovat mm. uusien suojelualueiden perustaminen, pandoille sopivien elinympäristöjen kunnostaminen ja metsittäminen alueille joista pandat ovat joutuneet siirtymään pois tai hävinneet, sekä suojelualueiden henkilöstön koulutus. Ohjelmassa myös palautetaan tarhoissa syntyneitä yksilöitä niille alueille, joiden pandakanta on hävinnyt tai se on perimäainekseltaan yksipuolistunut. Kiina on saanut luonnonvaraisen kannan hitaaseen nousuun, mikä on tulosta suojeluammattilaisten pitkäaikaisesta ponnistelusta turvata lajin säilyminen yhdistämällä tarhasuojelu ja luonnonkantojen voimistaminen.

Toinen yhteistyöhanke on Dujiangyanin pandasairaalan toiminnan tukeminen ja pandojen eläinlääkintään ja eläinsuojeluun osallistuminen. Sichuanissa sijaitseva Dujiangyanin villieläinsairaala on Kiinassa uraauurtava laitos, jossa hoidetaan vuosittain kaikki luonnosta vahingoittuneina löytyneet pandat, sekä kehitetään hoitokeinoja ja rokotteita pandojen luonnonkantaa uhkaavia tarttuvia eläintauteja vastaa. Parhaillaan keskeinen ponnistus on kehittää pandoille sopiva penikkatautirokote, jonka kehitystyössä on mukana 6 kansainvälistä tutkimuslaitosta. Ähtärin asiantuntijat ovat mukana kehittämässä Dujiangyanin toimintaa.

Kolmas Ähtäri Zoon ja muiden suomalaisten kumppanien yhteishanke ohjelmassa on pandoihin ja niiden kotimetsiin kohdistuva tutkimus. Suomi on ollut mukana Kiinan metsähallinnon ja Kiinan metsäakatemian hankkeissa pandavuoristojen metsien tutkimuksessa 1990-luvulta alkaen. Hankkeessa hyödynnetään pitkäaikaista asiantuntijayhteistyötä ja tutkimusyhteistyön avulla vahvistetaan pandojen ja niiden luonnonkantojen suojelua. Ensimmäiset tutkimushankkeet käynnistyvät vuonna 2018.

Kaikkiaan Ähtäri Zoon ja Kiinan metsähallinnon välinen yhteistyö jakautuu seuraavasti: varoista 70% kohdistuu luonnonvaraisten pandojen ja niiden kotimetsien luonnonsuojeluun, 10% Dujiangyanin villieläinsairaalaan, 10% tutkimukseen ja 10% hallintoon. Ähtäri Zoon hanke on vaikutuksiltaan ja laajuudeltaan kautta aikojen yksi tärkeimmistä Suomen panostuksista maailman luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen tuleville sukupolville.

Kiinalaiset jättiläispandat ulkomailla

Kiinalla on yli 1300 vuoden historia jättiläispandojen roolista hyvän tahdon lähettiläinä. Keisarinna Wu Zetian (624-705) lähetti jättiläispandoja Japanin hoviin osana maiden välistä diplomaattista vuoropuhelua.

Lännessä jättiläispanda tuli tunnetuksi ranskalaisen lähetyssaarnaajan ja biologin Armand Davidin (1826-1900) lajikuvauksesta ja piirroksista.

Pandat tulivat maailmanlaajuisesti kuuluisiksi osana Kiinan ja Yhdysvaltojen välistä liennytystä, kun pandat Ling Ling ja Hsing Hsing sijoitettiin Washingtonin eläintarhaan vuonna 1972 puhemies Mao Zedongin ja presidentti Richard Nixonin päätöksellä. Tätä ennen pandat saivat suurta kuuluisuutta, kun Maailman luonnonsäätiö WWF valitsi jättiläispandan kansainväliseksi symbolikseen. Järjestön alkuperäinen pandalogo laadittiin pohjautuen Lontoon eläintarhan Chi Chi -naaraspandaan.

Kiina luovutti ja lainasi jättiläispandoja ulkomaisille tarhoille osana maan ulkopolitiikkaa aina 1980-luvulle, jolloin pandoja koskeva suojelustrategia uudistettiin ja Kiinan metsähallinto valtuutettiin ohjaamaan pandojen suojelua ja kansainvälistä yhteistyötä lajin pelastamiseksi. Nykyisen ohjelman mukaan Kiina edellyttää yhteistyökumppaneiltaan tieteellis-teknistä lisäarvoa pandojen suojelulle Kiinassa sekä merkittävää panosta lajin tarhasuojeluohjelmalle.

Kiina ylläpitää pandojen kansainvälistä kantakirjaa, jonka avulla turvataan pandojen perimäaineksen monimuotoisuus. Kaikki maailmalle sijoitetut jättiläispandat (tällä hetkellä 48 yksilöä) ovat Kiinan omaisuutta ja kiinalaiset huippuasiantuntijat osallistuvat ulkokiinalaisten pandojen hyvinvoinnin, eläinlääkinnän ja lisääntymismenestyksen seurantaan. Osana pandojen lainaohjelmaa (Breeding loan agreement) Ähtäri Zoo rahoittaa jättiläispandojen luonnonkannan suojelua ja sosiaalista kestävyyttä Sichuanissa. Euroopassa jättiläispandoja on Wienissä, Madridissa, Belgiassa, Edinburghissa ja Ranskan Beauvalissa.

Suomi ja Ähtärin Eläinpuisto tarjoavat pandoille laajimmat luonnonmukaiset tilat Kiinan ulkopuolella. Ähtärissä mahdollisesti syntyvät pennut ovat suojeluohjelmalle arvokkaita, sillä luonnonmukaisen lisääntymiskierron tuloksena syntyvät pennut ovat tärkeitä kantavanhempia jättiläispandojen uudelle luontoonpalautusohjelmalle, jonka Kiina käynnisti lokakuussa 2016.

Kiinan päätös sijoittaa pandapariskunta Ähtäriin ovat kunnianosoitus maiden välisille hyville suhteille ja pitkään jatkuneelle ympäristö- ja metsäyhteistyölle.

Rutilus rutilus

Särki on suomen yleisimpiä kalalajeja ja sitä tavataankin lähes kaikkialla Suomessa merenrannoilta lampiin saakka. Erityisesti särki viihtyy rehevissä vesissä ja ne voivatkin vaikuttaa vesistöjen rehevöitymiseen eläinplanktonia syömällä, jolloin kasviplanktonin määrä kasvaa. Happamissa vesistöissä särki ei viihdy.

Särjen ruumiinmuoto vaihtelee ravitsemustilanteen mukaan korkeasta matalampaan. Pituus on yleensä 10–25 cm, kookkaimmillaan 30–35 cm. Särki painaa yleensä 300–500 g, joskus jopa yli kilon. Väritykseltään särki on vaalea ja varsinkin vatsanpuolen evät ovat punertavat. Lajin paras tuntomerkki on punainen silmä, mutta varsinkin merialueilla ja erityisen rehevissä vesistöissä voi esiintyä vaaleasilmäisiä särkiä.

Ravintonaan särki käyttää eläinplanktonin lisäksi erilaisia pohjaeläimiä, sinisimpukoita, kotiloita ja joskus jopa vesikasveja. Särki on parvikala ja se saattaa muodostaa parvia myös muiden särkikalojen kanssa. Särjet oleskelevat yleensä lämpimissä pintavesissä ja ne ovat melko paikallisia kaloja. Talveksi särjet vetäytyvät syviin vesiin.

Särki kutee yleensä toukokuussa, kun vesi on noin 10 astetta. Kutu tapahtuu matalissa rantavesissä, yleensä ruohikkoisissa mutta kivikkoisemmatkin rannat kelpaavat. Särki saattaa myös nousta jokiin kutemaan. Matalissa vesissä tapahtuva kutu on yleensä äänekäs ja näkyvä tapahtuma.

Suomalaisista kalalajeista seipi, sorva, säyne, toutain ja turpa muistuttavat särkeä.

Abramis brama

Ursus arctos

Karhu on maamme kansalliseläin. Esi-isillemme karhu oli tärkeä ja pyhä eläin, jota ei sopinut kutsua nimeltä. Siksi karhulle on keksitty runsaasti lempinimiä. Karhu saattaa elää tarhaoloissa jopa 40-vuotiaaksi, luonnossa metsästysalueilla vain noin 9-10 -vuotiaaksi. Karhu lähes hävitettiin 1800-luvun lopulla. Nykyään karhukannan suuruudeksi arvioidaan parisen tuhatta yksilöä. Yleensä karhu väistää ihmistä, mutta uteliaat ja nuoret karhut saattavat välillä eksyä lähelle asutusta. Eläin on luonteeltaan arka, ja mieluummin pakenee ihmistä kuin lähestyy sitä. Siksi on syytä pitää jonkinlaista ääntä karhualueilla liikkuessaan.

Kaikkiruokainen suurpeto

Ruskeakarhu on maailman laajimmalle levinnyt karhulaji. Se on Suomen suurin petoeläin, vaikka noin 75% sen ruokavaliosta koostuu kasveista. Karhu onkin kaikkiruokainen: se syö niin marjoja, erilaisia kasvinosia, kalaa, hyönteisiä kuin viljaa ja lihaakin. Edes karhun eli mesikämmenen maine suurena hunajan ystävänä ei ole satua, vaan karhut herkuttelevat hunajalla mieluusti aina, kuin mahdollista. Karhu vierailee aktiivisesti myös haaskoilla.

Tarkka nenä

Karhulla on pitkä kuono ja hyvin tarkka hajuaisti. Lähes aina karhu haistaakin ihmisen ennen kuin ihminen edes tietää karhun liikkuvan samoilla alueilla. Pienet silmät kertovat heikosta näkökyvystä.

Pienet karhunpennut

Ruskeakarhut elävät pääosin yksin, ja tapaavat lähinnä touko-heinäkuussa olevan kiima-ajan aikana. Tarhaoloissa jotkut yksilöt tulevat kuitenkin hyvin toimeen samassa tilassa, ja jotkin tutkimukset osoittavat, että naaraat käyttävät ainakin osittain päällekkäisiä elinpiirejä lähisukulaistensa kanssa. Uroksen elinpiiri on noin 1 400-1 000 km2 ja naaraalla noin 250-500 km2. Luonnonvarakeskuksen (LUKE) uusimman kanta-arvion mukaan Suomen karhukanta on kasvanut. Karhujen kokonaisyksilömäärän arvioidaan olevan 2300–2500 yksilöä ennen vuoden 2020 metsästyskautta. Arvio on noin 14 prosenttia suurempi kuin edellinen arvio.

Kiima-aikana uroksilla saattaa olla koviakin tappeluita naaraasta. Parittelun johtaessa hedelmöittymiseen ilmenee jälleen yksi karhujen erikoisuus, eli viivästynyt sikiönkehitys. Tiineys pysähtyy alkuvaiheeseen vaihtelevaksi ajaksi ennen kuin jälleen etenee, siksi tiineyden kokonaiskestossa on suurta vaihtelua. Alkiot kiinnittyvät kohtuun vasta emon käydessä talviunille.

Pentuja syntyy kerralla 1 - 4 emon nukkuessa talviunta. Syntyneet pennut ovat varsin pieniä (n. 500g), sokeita ja avuttomia, mutta emon rasvaisen maidon avulla ne kasvavat huimasti ennen kevään koittamista. Pennut seurailevat emäänsä yleensä seuraavan vuoden kevääseen asti, joskus pidempäänkin. Emo saa pentuja yleensä 2 - 4 vuoden välein. Silloin tällöin emon mukana ovat sekä isommat, että vastasyntyneet pennut.

Karhunkaataja

Karhun metsästystä säädetään EU:n luontodirektiivillä. Suomen karhukanta on vahvistunut sen verran, että sen kokoa voidaan säädellä kannanhoidollisella metsästyksellä. Poronhoitoalueella karhua metsästetään määriteltyjen kiintiöiden rajoissa ja muualla Suomessa erikseen myönnetyillä poikkeusluvilla. Karhunkaadosta on ilmoitettava Suomen riistakeskukselle ja poliisille. Metsästykseen osallistuvan on suoritettava erillinen ampumakoe. Karhun lihaa voi syödä, mutta siinä piilee trikinoosivaara, jonka vuoksi liha on tarkistutettava ennen syömistä.

Talvi kuluu nukkuessa

Suomessa talvi on pitkä ja ravintoa niukasti, joten täällä ruskeakarhut nukkuvat talviunta energiaa säästääkseen. Eteläisemmissä maissa ne saattavat olla aktiivisia läpi talven. Syksyllä karhut keräävät vararavintoa syömällä suuria määriä esimerkiksi hiilihydraattipitoisia marjoja. Rasvavarannon turvin karhu selviää jopa 6 kuukauden unista syömättä, vaikka yleensä talviuni ei ole ihan näin pitkä. Talviunille karhu käy loka-marraskuussa. Talviunta nukkuva karhu ei ole samanlaisessa syvässä horteessa kuin todelliset horrostajat kuten lepakko, vaan karhu voi talven aikana liikkua ja jopa herätä ja poistua talvipesästä kesken unien. Karhu rakentaa talvipesänsä esimerkiksi vanhaan muurahaiskekoon tai kuusen alaoksien suojaan. Talvella metsässä kulkiessaan ei arvaakaan, että jonkin kumpareen alla karhunaaras voi juuri synnyttää pentuja talvipesäänsä!

Levinneisyys

Ruskeakarhu on maailman laajimmalle levittäytynyt karhulaji. Suomessa ruskeakarhuja tavataan koko maassa Ahvenanmaata lukuun ottamatta.

Vulpes vulpes

Tämä eläinsatujen tuttu veijari on talviturkissaan valkoisella lumella upea näky. Luonnossa sitä ei useinkaan pääse näkemään, sillä se on tyypillinen yöeläin, ja liikkuu mielellään illan hämärässä tai sarastavassa aamussa. Kettu on pienen koiran kokoinen, tyypillisesti 5 - 8 kilon painoinen pieni peto. Sen ulkomuoto on kaikille tuttu, erityisesti tuuhea punainen häntä valkoisine kärkineen on suorastaan ketun tavaramerkki.

Ketun sopeutuvaisuus, oppivaisuus ja monipuolisuus ovat varmasti sen menestyksen valtteja. Kettu tunnetaankin suomalaisessa kansanperinteessä erityisesti oveluudestaan - eikä siis aivan syyttä.

Kettu on sopeutuvainen

Kettu on ruokavalioltaan hyvin monipuolinen, ja pyytää niin pieniä nisäkkäitä kuin kanalintuja, linnun munia, kaloja ja jopa hyönteisiä. Ketut syövät myös muun muassa marjoja ja viljaa. Oikeastaan ne voivat syödä lähes mitä vain on tarjolla.

Ketut ovat mukautuvia myös elintavoiltaan: osa muodostaa pysyviä pariskuntia, osa uroksista lisääntyy useamman naaraan kanssa. Tavallisesti ketut kuitenkin ovat yksiavioisia, ja ne voivat elää yksin, parina tai perheryhmänä. Pentuja syntyy keväällä kerrallaan yleensä 3-5, ja uros osallistuu niiden hoitoon. Pennut ovat syntyessään sokeita, kuuroja ja hampaattomia ja painavat keskimäärin vain 100 grammaa. Kettu pesii usein muiden eläinten kaivamiin koloihin, ja vaikka monen eläimen pesä on metsässä vaikea erottaa, ketun pesän havaitsee usein melko tymäkästä, myskimäisestä hajusta. Sen voi haistaa meilläkin kettuaitauksen nurkilla. Joskus kettu ja luolaston rakentaja, usein mäyrä, asuvat yhdessä laajan käytäväverkoston molemmissa päissä.

Kettu on yksi eläinmaailman sopeutujista. Sillä on luonnonvaraisista koiraeläimistä laajin esiintymisalue ja kaupungistumisen myötä laji on sopeutunut koko ajan paremmin myös ihmisen läsnäoloon. Vaikka kettua tapaa harvoin luonnossa, niin citykettu ei ole harvinainen näky monella alueella. Kettujen menestyminen kaupungeissa johtuu suurelta osin niille sopivan riistan, kuten kaniinien määrän lisääntymisestä. Kaniini puolestaan on Suomen luonnossa vieraslaji, jonka kantaa kettu voi auttaa pitämään kurissa. Cityketullakin saattaa siis olla oma merkittävä tehtävänsä kaupunkiluonnon tasapainon säilyttämisessä.

Menestyksen avaimet

Ketun menestystä selittävät sen ruumiinkoko ja erikoistumattomuus. Kettu on riittävän pieni ollakseen melko huomaamaton, mutta riittävän suuri kulkeakseen tarvittaessa pitkiäkin matkoja. Kettu osaa käyttää monipuolisesti erilaisia ravinnonlähteitä ja elinympäristöjä, ja se oppii nopeasti hyödyntämään myös uusia ravinnonlähteitä.

Turkiseläin

Ketulla on ollut suomalaistenkin historiassa oma roolinsa. Kettuturkiskauppa on ollut menneisyydessä taloudellisesti merkittävää ja ketunnahka oli aikanaan yhden kiihtelyksen eli yhteensä 40 oravannahan arvoinen. 1900-luvun puolivälissä kettukanta taantui jo melko alhaiseksi turkismetsästyksen ja tapporahojen havittelun takia. Tämän jälkeen kettukanta on vahvistunut ilmaston lämpenemisen, metsästyksen ja suurpetojen vähenemisen sekä ihmisen aikaansaaman maiseman muutoksen myötä. Kettu onkin yksi harvoista lajeista, joka hyötyy ilmaston lämpenemisestä ja ihmisen pirstomasta maisemasta. Kettuja esiintyy koko maassa; tihein kettukanta on monilla Lounais-Suomen alueilla, harvin kanta on pohjoisessa Lapissa.

Nykyään villikettuturkiksen taloudellinen merkitys on hyvin pieni. Kettua metsästetään yhä sekä turkin takia että haittaeläimenä. Metsästyksen taustalla ovat pääosin riistanhoidolliset syyt. Kettu on kuitenkin myös valtaisan hyödyllinen eläin, joka auttaa osaltaan pitämään hiiri- ja myyräkantoja kurissa.

Kettu voi levittää joitakin sairauksia, kuten kapia ja rabiesta. Suomessa rabiesta ei ole luonnossa tavattu 80-luvun jälkeen, ja hyvää tilannetta pidetään yllä muun muassa tiukoilla eläinten maahantuontiehdoilla sekä rokotteiden levittämisellä itärajalle. Kapia kuitenkin esiintyy jonkin verran, ja se voi tarttua ketusta vaikkapa metsästyskoiraan.

Suhde muihin petoihin

Kettu tulee hyvin toimeen muiden keskikokoisten petojen kanssa. Naali ja kettu kilpailevat kuitenkin samasta ravinnosta, ja ilmeisesti ketun runsas esiintyminen rajoittaa naaliin selviytymismahdollisuuksia. Kettu taas itse väistyy suurpetojen, kuten suden ja ilveksen, tieltä.

Kettu kansanperinteessä

Kettu kuvataan kansansaduissa usein ovelana ja epäluotettavana veijarina.

Tervetuloa kettutarhalle: https://www.youtube.com/watch?v=escm1KF9gR0

Anser Erythropus

Kiljuhanhi on yksi Pohjoismaiden uhanalaisimpia pesimälintuja, se kuuluu romahdusmaisesti vähentyneiden lintulajiemme joukkoon. Kiljuhanhi on Tunturi-Lapin pesimälintu, joka on viimeksi todistetusti pesinyt Suomessa kesällä 1995. Tämänhetkinen kananarvio Suomessa on 0–5 paria ja Pohjoismaissa 30–35 paria. Kiljuhanhi oli yleinen ennen toista maailmansotaa, ja oli tällöin Tunturi-Lapin runsaslukuisin hanhilaji.

Laji elää tunturialueilla tunturivesistöjen tuntumassa ja on varsinkin pesimäaikaan hyvin arka. Kiljuhanhi on kasvinsyöjä kuten muutkin hanhet. Poikaset syövät myös hyönteisiä. Kiljuhanhi ei talvehdi tunturialueilla, vaan se muuttaa kaakkoon Mustanmeren ja Kaspianmeren seuduille Etelä-Venäjälle ja Kazakstaniin.

Kiljuhanhi muistuttaa tundrahanhea, mutta on pienempi ja sirompi. Parhaat erottavat tuntomerkit ovat pieni vaaleanpunainen nokka sekä keltainen silmärengas.

Uhat

Kiljuhanhi on Suomessa äärimmäisen uhanalainen (CR) ja maailmalla vaarantunut laji (VU). Kiljuhanhea uhkaa liiallinen metsästys etenkin muuttolevähdys- ja talvehtimisalueilla. Lisäksi laji on muista hanhista poiketen riippuvainen matalakasvuisista luonnonniityistä, jotka vähenevät koko ajan. Kiljuhanhen metsästys edistää kannan taantumista.

Suojelu 

Kiljuhanhen pelastamiseksi on meneillään monia erilaisia projekteja. Muuttomatkan varrelle on esimerkiksi perustettu suojelualueita ja paikallista väestöä on valistettu kiljuhanhen uhanalaisuudesta.

Corvus corax

Korpit elävät pareittain tai varsinkin nuorina pienissä parvissa, joissa on tarkka arvojärjestys. Ne ovat pariuskollisia eli pariutuvat koko eliniäkseen kumppaninsa kanssa. Korpit ovat myös sosiaalisia lintuja.

Suurin varislintu

Korppi on suurikokoisin varislintu. Höyhenpeite on väriltään kokomusta, jossa on vihreän ja sinivihreän metallinkiilto.

Onnenhöyhen

Oletko kuullut tarinan korpin onnenhöyhenestä? Tarinan mukaan korppi oli alun perin väritykseltään valkoinen. Se pyysi itselleen suojapukua, ja näin siitä tehtiin kokonaan musta yhtä höyhentä lukuun ottamatta. Uskottiin, että tuo höyhen sijaitsee vasemman siiven alla. Tarina kertoo, että korpin kuollessa se nielaisee valkoisen höyhenensä, jotta surmaaja ei saa tätä itselleen. Jos korppi kuitenkin kuolee silmänräpäyksessä, se ei ehdi niellä höyhentä. Tämä höyhen on onnenhöyhen. Jos joku sellaisen löytää, voi hän saada mitä ikinä toivoo.

Kaikkiruokainen

Korppi on varislintujen tapaan kaikkiruokainen lintu. Eläinpuistossa korppiemme ruokalistalle kuuluu lihaa, tipuja, kananmunia, koiranruokaa ja hiiriä.

Lintumaailman älykkö

Varislinnut ovat älykkäitä lintuja. Korppien muisti on erinomainen: ne esimerkiksi muistavat syksyn aikana tekemänsä ruokakätköt. Ne myös tunnistavat oman peilikuvansa ja muistavat ikävyyksiä aiheuttaneet ihmiset. Korpit osaavat käyttää erilaisia työkaluja. Ne kykenevät myös hyödyntämään petoja ja ihmisiä, kuten metsästäjiä, haaskojen löytämiseksi. Korpit osaavat päätellä lajitoveriensa aikeita. Ne tietävät, milloin lähellä oleva lajitoveri tietää ruokapalan piilopaikan ja toimivat sen mukaan. Toisin sanoen, niillä on metatietoa eli tietoa siitä mitä toinen tietää. Vastaavan tasoista älykkyyttä on havaittu joidenkin varsilintujen lisäksi ihmisellä, simpanssilla ja reesusapinalla. Korpit osaavat tehdä myös loogisia päättelyketjuja saadakseen esimerkiksi herkkupalan. Tämän lisäksi korpit osaavat matkia erilaisia ääniä.

Vainottu lintu

Korppia on pidetty Suomessa pitkään "vahinkolintuna" ja ennen oli tavallista tappaa korppi aina, kun sellaisen tapasi. 1950-luvulla korppeja oli maassamme enää vähän yli tuhat paria. 1960-luvulla asenne korppeja kohtaan muuttui ja kanta lähti nousuun. 1970-luvulla korppeja arvioitiin olevan jo yli 5 000 paria ja kannannousu jatkui edelleen. Tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan yli 20 000 paria.

Mytologia

Mytologiassa korppiin liitetään kuolema, viisaus ja älykkyys. Jo pelkkä korpin ilmaantuminen on tarkoittanut, että jotain pahaa tulee tapahtumaan. Jos korppi ilmestyi pihapiiriin, tiesi se talossa piakkoin jollekulle kuolemaa. Korpit saattavat elää kymmeniä vuosia. Niiden lisäksi kaikkein arktisimmilla seuduilla pystyvät selviytymään talven yli ainoastaan riekko, kiiruna ja tunturihaukka. "Korppi on kolmen lemmon lintu, kovottu koan noesta, pantu kaikesta pahasta, nokka pirun kirvehestä". Näin noituivat sompiolaiset. Pohjoismaisessa perinteessä korppi on kuoleman jumalan, Valhallan Odinin tunnus. Hänellä kerrotaan olevan seuranaan kaksi korppia; Hugin (Ajatus) ja Munin (Muisti). Korppien tehtävänä on raportoida isännälleen, mitä maan päällä tapahtuu.

Korpit Ähtärissä

Puiston korppiparvessa asuu isä Naunau, äiti Tyttö ja niiden poikanen Vuuppu. Naunau on alun perin luonnonvarainen korppi. Erään talon pihapiiriin ilmestyi orvoksi jäänyt korpin poikanen, jota emot eivät tulleet koskaan hakemaan. Oltuaan vuoden ihmisen hoidossa nuorta korppia oli haastava pitää, mutta se oli myös kesyyntynyt niin ettei luontoon vapauttaminen ollut enää vaihtoehto. Niinpä korppi sai meiltä kodin ja nimen Naunau.

Chrysolophus pictus

Kultafasaanikoiraat ovat helppoja tunnistaa niiden näyttävän ja värikkään höyhenpeitteensä ansiosta. Kultafasaaninaaras taas muistuttaa ulkonäöltään fasaaninaarasta, mutta on höyhenpuvultaan poikkijuovainen. Värikkyydestään huolimatta edes koirasta ei ole helppo havaita luonnossa, sillä kultafasaanit ovat arkoja lintuja. Säikähtäessään ne lähtevät nopeasti lentoon, mutta ovat kömpelöitä lentäessään. Lintu viettääkin suurimman osan päivästään maassa ja lentää vain yöksi korkealle puuhun.

Kotoisin Aasiasta

Kultafasaanit ovat kotoisin Kiinan keskiosissa sijaitsevilta vuoristoalueilta, mutta lajia on istutettu metsästystä varten ympäri maailmaa. Suomessa kultafasaaneja ei elä luonnonvaraisena. Kultafasaanien luontainen elinympäristö vastaa ilmastoltaan hyvin paljon Suomen ilmastoa. Ne elävät tiheissä metsissä ja muissa suojaisissa ympäristöissä, joihin voi piiloutua helposti. Luonnossa lajin yksilöt elävät noin 5–6-vuotiaiksi, mutta tarhattuna ne voivat elää jopa 15-vuotiaaksi.  

Ähtärin kultafasaanit

Ähtärin kultafasaanit ovat imelä jengi, jonka hillityssä ytimessä ovat kanat Hillo, Hunaja ja Siirappi. Kukko Marmeladi tuo puolestaan porukkaan värikästä rokkikukkoenergiaa!

Strix nebulosa

Lapinpöllö on huuhkajan jälkeen Suomen toiseksi suurin pöllö. Lapinpöllö pesii nimensä mukaisesti pääasiassa Pohjois-Suomessa, Pohjois-Pohjanmaalta Lounais-Lappiin sekä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, mutta satunnaisia pesintöjä esiintyy myös Keski- ja Etelä-Suomessa. Parhaina myyrävuosina laji pesii hajanaisesti myös Satakunnan, Itä-Hämeen ja Etelä-Karjalan kuusivaltaisissa havu- ja sekametsissä. Lapinpöllö suosii iäkkäitä, aukioiden, metsäpeltojen ja soiden pilkkomia, melko luonnontilaisia metsiä. Lapinpöllö suosii pesäpaikkana vanhoja haukanpesiä, pökkelöitä tai joskus jopa vanhan muurahaiskekoja maassa.

Vaikka lapinpöllö näyttää suurelta pöllöltä, koostuu sen ruokavalio vain pikkunisäkkäistä. Myyrien määrä vaihtelee rajusti vuodesta toiseen. Hyvänä myyrävuonna lapinpöllöemot pystyvät kasvattamaan ison poikueen. Huonona myyrävuonna emot jättävät pesinnän väliin ja voivat jopa kuolla itse nälkään.

Höyhenpeitteiset jalat

Tunturipöllön tavoin lapinpöllön jalat ovat höyhenpeitteiset. Pää on hyvin suuri, ja naamassa on pienehköjä keltaisia silmiä ympäröivät tummat ohuet renkaat. Ilmeeltään lapinpöllö on arvokas.

Lapinpöllö höyhenpuku toimii talvella eristävänä lämmikkeenä. Erinomaisen kuulonsa avulla se pystyy paikantamaan saaliin lumihangen alta. Suuren kokonsa avulla se puolestaan pystyy rikkomaan jopa kantavan hangen ja nappaamaan saaliinsa lumen läpi.

Suojelu

Lapinpöllö on luonnonsuojelulailla rauhoitettu laji. Suomen pesimäkannaksi arvioitu 300–2000 paria.

Panthera uncia

Kissaeläimet ovat kaikkein kehittyneimpiä lihansyöntiin, ja niiden ravinto koostuukin lähes yksinomaan lihasta. Lumileopardi saalistaa villejä vuorilampaita ja -vuohia sekä alppikauriita. Tärkeintä saalista ovat puolilampaat eli baraalit, siperianvuohet ja argaalit (lammaslaji). Lisäksi sille kelpaavat mm. murmelit, jänikset, jyrsijät ja kanalinnut. Luonnollisten saaliiden puuttuessa lumileopardit tappavat myös kotieläimiä, mikä aiheuttaa kitkaa paikallisen väestön kanssa. Lumileopardi pystyy kaatamaan itseään jopa kolme kertaa painavamman eläimen. Nämä kissaeläimet ovat opportunisteja saalistajia eli ne eivät ole kovin erikoistuneet tiettyihin saaliseläimiin ja saalistuskäyttäytymiseen. Lumileopardi väijyy saalista kärsivällisesti, jonka jälkeen tekee yllätyshyökkäyksen ja pyrkii puremaan saalista kurkkuun. Kissaeläimelle tyypilliseen tapaan lumileopardit syövät hitaasti: kokonaisen saaliin syömiseen voi luonnossa mennä jopa 3-4 päivää. Saaliseläinten määrä on tärkein tekijä, joka ratkaisee, onko ympäristö sopiva lumileopardille.

Mestarimaastoutuja

Lumileopadit sulautuvat loistavasti ympäristöönsä ja ovat muutenkin sopeutuneet vuoristo-oloihin. Vuoristossa ilmasto on kylmää ja kuivaa. Lumileopardilla on kaunis, paksu turkki, joka on tiheä ja lämmin. Tiesitkö, että lumileopardin turkin täplät ovat yksilöllisiä ja niitä voidaan käyttää yksilöntunnistuksessa riistakamerakuvissa?

Lähes metrin pituinen tuuhea häntä helpottaa tasapainoilussa jyrkillä vuoren rinteillä sekä lämmittää vartaloa ja naamaa lumileopardin levätessä.

Sen lyhyet eturaajat ja pitkät takaraajat edistävät ketterää kulkua jyrkällä ja epätasaisella elinalueella. Isot tassut auttavat kävelemään lumessa lumikenkien tavoin.

Lumileopardi on hämäräaktiivinen eläin, mistä kertovat sen kellertävät silmät. Kellertävillä silmillä se näkee hyvin pimeässäkin. Kissaeläinten tavoin kyseessä on arka eläin, jota tapaa harvoin luonnossa. Hyvin kehittynyt rintakehä ja suuret nenäontelot ovat myös osoituksia lumileopardin sopeutumisesta kotiseutunsa kylmään ja ohueen ilmaan. Pyöreät ja lyhyet korvat vähentävät lämmönhaihtumista.

Hys hiljaa!

Lumileopardi ei pidä itsestään turhaa meteliä - se ei osaa nimittäin karjua. Tämä johtuu sen kurkun rakenteesta. Sen sijaan lumileopardi kykenee naukumaan, murisemaan ja ulvomaan sekä tuhisemaan.

Kissa ei kaipaa kaveria

Lumileopardi on yksineläjä, eikä uros välitä omista poikasistaan. Naaras ja uros tapaavat toisensa vain kiima-aikana, jolloin ne viettävät muutaman päivän yhdessä ennen kuin lähtevät omille teilleen. Lumileopardit kommunikoivat keskenään ja merkkaavat reviiriään jättämällä hajumerkkejä raapimalla maata takajaloillaan ja virtsaamalla kallioihin ja kiviin. Lumileopardi ei ole niin aggressiivinen reviirinsä suhteen kuin muut kissaeläimet, mutta urokset ovat reviiritietoisia toisia uroksia kohtaan. Lumileopardin kiima-aika ajoittuu joulu-helmikuulle. Tiineys kestää 93-110 päivää, jonka jälkeen naaras synnyttää yleensä 2-3 pentua kallion koloon tai luolaan. Pennut ovat syntyessään pieniä ja avuttomia; ne avaavat silmänsä vasta viikon ikäisinä. Noin 3 kk ikäisinä pennut alkavat seuraamaan emoaan ja oppivat tärkeitä saalistustaitoja. Emo kasvattaa pentunsa yksin: poikaset lähtevät omilleen parin vuoden iässä.

Levinneisyys

Korkealla Himalajan ja Keski-Aasian vuoristoissa eläviä lumileopardeja on luonnossa jäljellä enää 4000-6400 yksilöä. Nykyisin lumileopardit elävät Afganistanissa, Bhutanissa, Kiinassa, Intiassa, Mongoliassa, Nepalissa, Pakistanissa, Venäjällä, Kazakstanissa, Kirgisiassa, Tadžikistanissa ja Uzbekistanissa. Kiinan osuus 60 % koko alueesta. Lumileopardit elävät Himalajalla ja Keski-Aasian vuorilla yleensä 3000-5400 metrin korkeudessa. Ne suosivat puutonta aluetta, ja elävät nimenomaan vuoriston puurajan yläpuolella. Ne liikkuvat mielellään kallioisissa laaksoissa, joissa on hyvä piileskellä mutta laaja näköyhteys. Niillä on laaja reviiri, jonka laajuus riippuu saaliseläinten määrästä: Nepalissa on paljon ravintoa, joten siellä lumileopardin reviiri usein 30 km2, kun taas Mongoliassa on vähän ravintoa, joten siellä reviiri voi olla jopa 1000 km2.

Uhkana salametsästys ja vaino

Lumileopardikantaa uhkaa kolme merkittävää tekijää:

- Ilmastonmuutoksen aiheuttama puurajan nouseminen.
- Salametsästys
- Saaliseläinten väheneminen paikallisten kestämättömän metsästyksen seurauksena

Suojelu

Lumileopardien suojelemiseksi tehdään paljon työtä ympäri maailmaa. Niiden elinalueita suojellaan perustamalla suojelualueita. Salametsästystä vastaan alueella liikkuu partioita ja paikallisten ympäristötietoutta lisätään ympäristökasvatuksella. Lisäksi alueelle on kehitteillä petokorvausjärjestelmä. Kaikki 12 lumileopardimaata ovat sitoutuneet lumileopardin suojeluun ja lajia tutkitaan tehokkaiden suojelutoimenpiteiden selvittämiseksi. Eläintarhojen lumileopardeista pidetään tarkkaa kantakirjaa, jotta eläinten perimä säilyisi mahdollisimman monipuolisena ja eläimet terveinä. Tavoitteena on, että tulevaisuudessa lumileopardeja voitaisiin istuttaa takaisin alkuperäisille alueille. Tätä ennen vainon ja salametsästyksen olisi kuitenkin vähennyttävä.

Aix galericulata

Mandariinisorsa on alun perin itäaasialainen laji. Istutusten avulla se on levinnyt muun muassa Eurooppaan. Isossa-Britanniassa villiytynyt kanta elänyt jo 1900-luvun alusta alkaen. Alkuperäisillä esiintymisalueillaan mandariinisorsa on muuttolintu. Mandariinisorsa viihtyy soistuneiden järvien ja jokien läheisyydessä, mutta se suosii myös tulvapeltoja ja niittyjä. Laji pesii puunkolossa. Vesilintuna ja puolisukeltajana mandariinisorsien pääasiallinen ravinnonlähde ovat vesikasvit, mutta ne ruokailevat myös kuivalla maalla.

Korea höyhenpuku

Värikästä mandariinisorsakoirasta ei voi sekoittaa mihinkään muuhun sorsalintuun.  Naaras muistuttaa morsiosorsanaarasta, mutta on tätä vaaleampi ja selkeäkuvioisempi.

Harvalukuinen vierailija

Suomessa mandariinisorsa on harvalukuinen vierailija. Tavallisesti mandariinisorsia tavataan Suomessa vuodesta riippuen 10–25 yksilöä.

Ähtärin mandariinisorsat

Ähtärissä asustaa tällä hetkellä Ähtärissä syntyneet 6 mandariinisorsaa: koiraat Lime, Kiiwi ja Smoothie ja naaraat Mango, Meloni ja Fruitie. Mandariinisorsat asustavat Rantaelämää-talossa.

Meles meles

Mäyrä on Suomen toiseksi suurin näätäeläin ahman jälkeen. Toiselta nimeltään mäyrää kutsutaan myös metsäsiaksi. Metsäsika nimitys tulee mäyrän tavasta tonkia maata. Mäyrä on aktiivinen hämärällä, minkä vuoksi sitä näkee harvoin luonnossa. Mäyrä jättää kuitenkin jälkeensä kuoppia ja auki kaivettua kantoja, joista se on etsinyt ravintoa. Hyvät mahdollisuudet törmätä mäyrään on sateiden jälkeen, jolloin mäyrä lähtee etsimään sateella nousseita lieroja. Mäyrä viihtyy monenlaisissa ympäristöissä, etenkin metsien reuna-alueilla ja laidunmailla. Se suosii kosteita ympäristöjä, mutta välttää pesimistä tulvien uhkaamille paikoille. Mäyrä on kaikkiruokainen opportunisti, se syö kaikenlaista saatavilla olevaa eläin- ja kasviravintoa. Ravinto määräytyy saatavuuden mukaan, joten vuodenajan ja maantieteellisen sijainnin mukaan vaihtelu suurta. 

Talviunilla

Mäyrät nukkuvat talviunta. Ne käyvät unille jo ensimmäisten yöpakkasten myötä, sillä jäisestä maasta on hankala tonkia ruokaa.  Etelämpänä Euroopassa se ei nuku talviunta, mutta kylmimpinä aikoina aktiivisuus vähenee huomattavasti. Muiden näätäeläinten tavoin mäyrällä on viivästynyt sikiönkehitys. Parittelu tapahtuu jo edellisenä keväänä, jolloin mäyrän ei tarvitse nousta talviunilta kosiomenoja varten. Mäyrä synnyttää seuraavana keväänä maalis.huhtikuussa pesäänsä 2-4 poikasta.

Pesä luolastossa

Mäyrien pesäpaikat saattavat olla käytössä jopa vuosikymmenien ajan. Mäyrien yhteisössä voi asua useita aikuisia mäyriä ja suurimmissa luolastoissa jopa useita mäyräperheitä, jotka muodostavat klaanin. Yleensä klaaniin kuuluu sekä naaraita että uroksia, mutta vain yksi naaraista lisääntyy. Pesäpaikakseen ne valitsevat rinteen, jonka hiekkaan ne kaivavat käytävänsä. Jatkuvasti laajennustöiden alla oleva pesäkäytävien verkko voi olla lopulta satojen metrien pituinen. Käytävistä on useita aukkoja maanpinnalle. Mäyrät pehmustavat isommat pesäkamarit sammalilla ja kasveilla. Talviunen jälkeen ne heittävät pehmusteet ulos, mikä paljastaa käytetyn pesän. Kettu ja supikoira hyödyntävät mäyrän vanhoja pesiä. Toisinaan lajit tulevat niin hyvin toimeen keskenään, että kettu ja supikoira voivat asettua vielä mäyrien käytössä olevaan pesään. Mäyrät asuvat pesäverkoston ydinosissa ja vieraat lajit verkoton reunaosissa.

Mäyrät ovat tarkkoja pesänsä siisteydestä, ja ne tekevät jätöksensä erilliseen käymälään. Käymälä on mäyrän käyttämän polun vieressä oleva noin kymmenen sentin syvyinen kuoppa. Niiden perusteella näkee, asustaako alueella yhä mäyriä. Käymälät siis toimivat myös reviirin merkkaamisessa. Mäyrät eivät siedä vieraan klaanin jäseniä reviirilleen. Ne lisäävätkin ulosteeseen erityistä hajua, jolla mäyrät erottavat, onko kyse oman klaanin vai vieraan tuotoksesta.

Mäyrä ruokailemassa: https://www.youtube.com/watch?v=6mx17-dgHRE

Anser anser

Merihanhi on suurikokoisin harmaahanhilaji ja kesyhanhen kantamuoto. Merihanhella on kaksi alalajia: anser anser anser eli läntinen merihanhi sekä anser anser rubrirostris eli itäinen merihanhi. Lisäksi kesyhanhi anser anser domesticus luetaan merihanhen alalajiksi. Merihanhen läntinen kanta pesii Islannissa sekä pohjoisessa ja keskisessä Euroopassa. Itäinen kanta pesii Romaniassa, Turkissa ja Venäjällä sekä siitä itään aina Kiinaan asti. 

Suomessa merihanhi pesii rannikolla ja saaristossa. Merihanhet pesivät yhdyskunnissa ja ovat saariston ensimmäisiä muuttajia. Naaras aloittaa muninnan tavallisesti yli kolmevuotiaana ja merihanhi muodostaa elinikäisen liiton. Pariskunta saattaa erota mikäli pesinnät eivät onnistu. Pesä on yleensä kasvimateriaalista rakennettu ja höyhenillä vuorattu matala keko, joka sijaitsee pensaan alla, ruohikossa tai avoimella paikalla rannalla. Merihanhi munii yleensä 4-6 munaa ja naaras hautoo niitä noin kuukauden, koiraan pitäessä vahtia. Poikaset lähtevät pesästä kuoriuduttuaan ja molemmat vanhemmat osallistuvat niiden hoitoon. Poikaset ovat lentokykyisiä 8-9 viikon ikäisinä.

Merihanhi on kasvinsyöjä ja sen ravinto on pääasiassa ruohoa. Merihanhet etsivät ravintoa vedestä vain harvoin ja syövät tällöin pääasiassa levää. Merihanhelle maistuu myös vilja ja marjat.

Muutto

 Läntinen kanta talvehtii yleensä Etelä-Euroopassa tai Pohjois-Afrikassa. Itäisen Kannan talvehtimisaluetta ovat Azerbaidžan, Iran, Pakistan, pohjoinen Intia, Bangladesh ja Kiina. Nykyään merihanhi saattaa jäädä talvehtimaan pesimisalueilleen.

Heinäkuussa merihanhet alkavat kerääntyä suuriksi parviksi. Syysmuutto tapahtuu elo-syyskuussa ja muuttoparvet ovat kooltaan enintään 30-40 lintua. Linnut lentävät mielellään aurassa tai vinorintamassa. Kevätmuutto on aikainen ja tapahtuu pääosin huhtikuussa, joskus myös aikaisemmin.

Suojelu

Merihanhi on riistalintu ja rauhoitettu metsästysajan ulkopuolella. Merihanhi on myös rauhoitettu sisämaassa.
1900-luvulla merihanhen kanta romahti liiallisen metsästyksen sekä vesistöjen lisääntyneen käytön vuoksi. Laji rauhoitettiin vuonna 1947 ja rauhoituksen sekä riistanhoidon ansiosta merihanhen kanta elpyi niin, että 1900-luvun lopulla metsästys voitiin jälleen aloittaa. Lajin kanta kuitenkin vahvistui lähinnä rannikkoalueilla, joten merihanhi on ympäri vuoden rauhoitettu sisämaassa jonne se on vasta leviämässä.

Anser fabalis

Metsähanhi on pohjoisen syrjäseuduilla viihtyvä laji. Se pesii syrjäseutujen laveilla, vetisillä soilla, joskus metsälampien vaikeakulkuisilla nevareunuksilla. Metsähanhia esiintyy harvalukuisena pesimälintuna Keski-Suomen soilla. Valtaosa kannasta pesii kuitenkin Pohjois-Suomessa. Suomen kannaksi arvioidaan 1 000–2 500 paria. Hanhipari palaa vuodesta toiseen samalle suolle, ja muuton varrella olevat levähdyspaikat säilyvät samoina. Pesä on kuloheinillä tai muualla kuivalla materiaalilla vuorattu syvennys, ja se rakennetaan kasvillisuuden keskelle, usein puun tai pensaan alle tai suomättäälle.

Pesimäaikaan metsähanhen ravintoa ovat monet vesien ja rantojen kasvit kuten kortteet, sarat ja niittyvillat. Muuttoaikoina ja talvehtimisalueilla metsähanhi vierailee myös sänkipelloilla.

Metsähanhen erottaa merihanhesta nokan mustasta tyvi- ja kärkiosasta.

Muutto

Metsähanhi on muutto lintu. Muiden hanhien tavoin se muuttaa auran- tai jononmuotoisina, äänekkäinä parvina. Syysmuutto elo-lokakuussa, kevätmuutto huhti-toukokuussa. Jotkin yksilöt talvehtivat Suomessa. Talvehtii pääasiassa Pohjanmeren ympäristössä, mutta viime vuosina enenevässä määrin jo Etelä-Ruotsissa ja Tanskassa.

Suojelut

Metsähanhi on riistalintu. Muiden riistalintujen tapaan rauhoitettu metsästysajan ulkopuolella. Metsähanhesta tavataan Suomessa etenkin muuttoaikaan kahta alalajia: taigametsähanhi (A. fabalis fabalis) pesii Suomessa sekä tundrametsähanhi (A. fabalis rossicus) on Pohjois-Venäjällä pesivä läpimuuttaja. Taigametsähanhi on Suomessa vaarantunut ja tundrametsähanhi erittäin uhanalainen. Suomen metsähanhikantamme on taantunut 1990-luvun alusta lähtien. Varsinkin pohjoisilla aapasoilla pesivä taigametsähanhelle on kärsinyt taantumasta. Tundrametsähanhi ei ole kärsinyt samalla tavoin. Syitä taantumalle on etsitty soiden ja metsien käytön muutoksen sekä kasvaneen joutsenkannan vaikutuksista.

Myodes glareolus

Tiedätkö, mikä on Suomen yleisin nisäkäs? Vastaus on metsämyyrä. Se asuttaa Suomea koko maassa Pohjois-Lappian lukuunottamatta. Metsämyyriä arvioidaan asuvan maassamme noin 300 miljoonaa yksilöä! Metsämyyrä viihtyy yleisimmin metsissä, metsien ja soiden reunoilla ja hakkuuaukeilla sekä myös puutarhoissa. Tiheä aluskasvillisuus on oleellinen kaikissa elinympäristöissä. Talvisin metsämyyrää voi tavata myös sisätiloista esim. ulkorakennuksista ja ullakoilta. Metsämyyrä on aktiivinen läpi vuoden ja kaikkina vuorokauden aikoina, aktiivisimmillaan se on kesällä aamu- ja iltahämärissä. Vikkelä metsämyyrä kiipeää ja hyppii ketterästi, ja voi kiivetä korkeallekin puuhun. Metsämyyrällä on pidempi häntä kuin peltomyyrällä, joka on toinen yleinen myyrälaji Suomessa. Lisäksi metsämyyrällä on punaruskea selkäpuoli, peltomyyrällä puolestaan selkä on harmaanruskea. 

Tehokas lisääntymään

Metsämyyrä on tehokas lisääntyjä. Se saavuttaa sukukypsyyden jo 1-2 kuukauden iässä ja pystyy tekemään 2-4 pesuetta vuodessa. Yhdessä pesueessa syntyy keskimäärin 3-9 poikasta. Poikaset itsenäistyvät jo kolmiviikkoisina. Metsämyyrän lisääntymisaika ulottuu yleensä huhtikuusta syys-lokakuuhun. Kausi voi pidentyä silloin, kun ruokaa on tarjolla runsaasti tai talvi on leuto. 

Kannanvaihtelua

Vaikka monelle myyrä ei ole toivottu asukas kotipihan ympäristössä, on jokaisella lajilla paikkansa ja tehtävänsä. Jos myyriä ei olisi, ei todennäköisesti olisi sen saalistajaa lumikkoa. Lumikkoa ravintonaan käyttävien pöllöjen ja kettujen määrä olisi tällöin nykyistä huomattavasti vähäisempi, mikä taas vaikuttaisi suurpetojen esiintymiseen. Metsämyyräkannat vaihtelevat suuresti, yleensä noin neljän vuoden sykleissä. Huippuvuotta seuraa kannan romahdus ja vähitellen myyräkanta lähtee jälleen kasvuun.

Rangifer tarandus fennicus

Eläinlajien tieteellisissä nimissä on perinteisesti viitattu maahan, jossa kyseinen laji on tyypillinen tai jossa se on ensimmäisiä kertoja kuvattu tieteelle. Suomelle tämä kunnia on osunut kahden alalajin kohdalla: Euroopassa esiintyvä harakka eli suomalainen harakka on tieteelliseltä nimeltään Pica pica fennorum ja metsäpeura eli Suomenpeura Rangifer tarandus fennicus. Metsäpeuroja elää vain Suomessa ja Venäjällä.

Metsäpeuran ja ihmisen yhteinen taival

Metsäpeura levittäytyi Suomeen jääkauden lopussa jääpeitteen vetäytyessä, todennäköisesti ainakin jo 5 000 vuotta sitten. Tällöin metsäpeura lajiutui villipeurasta ja sopeutui metsäiseen ympäristöön. Saaliseläinten mukana Suomeen levisivät myös saalistajat eli pedot ja ihminen. Metsäpeuralla on ollut merkitys suomalaisten kulttuurissa pitkään, ja se on ollut muinaissuomalaisten tärkein riistaeläin. Laji esiintyy myös esimerkiksi kalliomaalauksissa ja Kalevalassa, ja peuraan viitataan monissa vanhoissa suomenkielisissä paikannimissä. Muinaissuomalaiset seurasivat metsäpeurojen vuodenkiertoa ravinnon toivossa ja näin sai alkunsa uusi elinkeino, poronhoito. Aluksi metsäpeuroja metsästettiin peurakuoppien avulla. Suomen väkimäärä kuitenkin kasvoi ja pyyntimenetelmät tehostuivat, jolloin lajimäärä laski rajusti. Metsäpeura metsästettiin sukupuuttoon Suomesta 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Mieluisana yllätyksenä peura alkoi tehdä paluuta Venäjältä Suomen puolelle 1950-luvulla, ja hieman myöhemmin metsäpeuroja siirrettiin myös Suomenselälle. Lajin istutus onnistui hyvin, ja siirretyistä yksilöistä muodostui elinvoimainen kanta. Nykyisin metsäpeuroja esiintyy Kainuussa noin 750 yksilöä sekä Keski-Suomessa ja Suomenselän alueella noin 1500 yksilöä. Metsäpeura on Suomessa riistaeläin, mutta sitä saa pyytää vain luvilla ja metsästettävien yksilöiden määrä on erittäin pieni.

Metsäpeura vai poro

Kaikki peurat ja karibut edustavat samaa lajia (Rangifer tarandus). Myös metsäpeura on peuran alalaji. Metsäpeura ja poro ovat hyvin samannäköisiä ja niiden erottaminen toisistaan ulkonäön perusteella ei ole helppoa. Lajit voivat lisääntyä keskenään, vaikka poron kantamuoto on metsäpeuran sijaan tunturipeura. Ulkonäöltä metsäpeuran erottaa porosta lähinnä pitempien jalkojen ansiosta, jotka tekevät metsäpeurasta neliömäisen vaikutuksen. Pitkät jalat soveltuvat hyvin pohjoisen havumetsien paksussa hangessa liikkumiseen. Metsäpeura on kesytettyä poroa suurempi, pitkäjalkaisempi ja pystysarvisempi. Kapeammat sarvet soveltuvat paremmin tiheässä metsässä liikkumiseen. Metsäpeuran kuono myös on pidempi kuin porolla, ja eläin on olemukseltaan sirompi.

Levinneisyys

Metsäpeuroja elää vain Suomessa ja Venäjällä. Metsäpeurakannan taantumiseen vaikuttavat useat tekijät. Yksi tekijä on luonnollisesti vahvistuneet petokannat, kuten sudet. Toinen merkittävä tekijä on metsäpeuran hidas lisääntymistahti, jolloin kanta ei toivu helposti taantumasta. Lisäksi lajia uhkaa elinympäristöjen muutokset (esim. soiden kuivatus), salametsästys sekä jossain määrin taudit ja loiset.

Pienet vasat

Metsäpeura suosii talvisena lepopaikkanaan järvien jäitä, joista niitä ei pääse pedot yllättämään. Kesällä metsäpeuran voi tavata soisilla alueilla ja talvisin jäkälikkökankailla. Kiima- eli rykimäaika on syksyllä, jolloin metsäpeurat kerääntyvät lisääntymislaumoihin eli kiimatokkiin. Kiimatokkaan kuuluu johtava uros ja useita vaatimia eli naaraita. Huhti-toukokuun aikaan peuranaaraat siirtyvät soisimmille alueille vasomaan. Ne saavat vain yhden vasan toukokuun lopulla, sillä kevättalvella ravintoa on vielä niukasti. Emä ja vasa ovat aluksi kahdestaan ennen kuin liittyvät muiden vaatimien ja vasojen kanssa samaan tokkaan.

Lauma eli tokka

Metsäpeurat elävät poroihin verrattuna pienemmissä laumoissa eli tokissa. Kesäisin ne elävät pienissä ryhmissä tai jopa yksin. Tokkien koot kasvavat jälleen talvella. Lauman koossa pysymistä helpottavat koparoiden jänteistä lähtevät napsahdukset. Hännän ympärystän valkoinen karva muodostaa pimeässäkin näkyvän ”peräpeilin” joka auttaa vasoja pysymään emonsa perässä. Suuren lauman etuna on vähäisempi hyttysten, polttiaisten, mäkäröiden ja paarmojen määrä. Lauman keskellä ovat usein sosiaalisessa hierarkiassa korkeammassa asemassa olevat yksilöt, jotka ovat lähes kokonaan suojassa hyönteisiltä. Miksi metsäpeurat sitten kulkevat mieluummin pienissä laumoissa? Metsäpeurojen pienten laumojen syynä on todennäköisesti sopeuma petoihin. Metsäpeuravasat ja -emot eivät juurikaan pidä yhteyttä ruokumalla, toisin kuin porot ja tunturipeurat. Tällainen käyttäytyminen voisi olla kohtalokasta, sillä se houkuttelee paikalle petoja, jotka pääsevät vaarallisen lähelle vasoja metsäkasvillisuuden suojissa.

Sarvet

Sekä uros- että naaraspeuroilla on umpiluuta olevat sarvet. Urokset pudottavat sarvensa rykimäajan jälkeen joulukuussa ja naaraat vasta vasomisen jälkeen touko-kesäkuussa.

Jotokset

Peurat ovat tunnettuja vaelluksistaan. Myös Suomen metsäpeurat vaeltavat etsien hyviä laidunalueita – toisinaan jopa Venäjän puolelta. Kiima-ajan jälkeen peurat vaeltavat talvilaidunalueille. Eläimet liikkuvat jonossa jättäen hankeen jälkeensä jälkijonoja eli jotoksia, sillä tämä säästää enemmän energiaa kuin umpihangessa kulkeminen.

Tarkka hajuaisti

Metsäpeura löytää jäkälän jopa metrin paksuisen lumen alta. Kun peura löytää tarpeeksi hyvä jäkälän tuoksun, se alkaa kuopimaan maata ja kaivaa jäkälän lumen alta. Jäkälän lisäksi peuran ravintoa ovat mm. varvut, heinät, lupot, suokasvit, puiden lehdet ja sienet.

Metsäpeuralife

Ähtäri Zoo oli mukana vuonna 2023 päättyneessä MetsäpeuraLIFE-hankkeessa, jossa palautettiin metsäpeuroja niiden alkuperäisille esiintymisalueille eteläiselle Suomenselälle. Metsäpeura kuuluu Suomen alkuperäiseen lajistoon, mutta se metsästettiin maastamme sukupuuttoon 1800-1900-luvun vaihteessa. Metsäpeurahankkeessa vahvistettiin luonnon metsäpeurakantaa palauttamalla tarhattuja yksilöitä takaisin luontoon. Yhteensä yli 80 metsäpeuraa vapautettiin totutustarhoista Lauhavuoren ja Seitsemisen kansallispuistoihin. Totutustarhoissa peurat harjoittelevat luonnossa selviytymistä ihmisen seurannassa ja suojassa pedoilta. Eläintarhoilla oli merkittävä rooli hankkeessa, sillä lähes kaikki totutustarhojen kantaeläimet ovat syntyneet pääosin eläintarhoissa. Lisäksi luontoon vapautettiin totutustarhoissa syntyneitä metsäpeuroja.

Nykyään molempien kansallispuistojen tuntumassa elää muutaman kymmenen yksilön kokoinen metsäpeurakanta, jonk toivotaan kasvavan ajan myötä. MetsäpeuraLIFE-hanke vaati laajaa yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. Luontoon palautuksen lisäksi hankkeessa keskityttiin metsäpeurakannan vahvistumista ja levittäytymistä tukeviin toimenpiteisiin sekä kannan kehityksen seurantaan. Hankkeen aikana esimerkiksi laadittiin ohjeet metsänomistajille metsäpeuran huomioon ottamiseksi talousmetsien käsittelyssä.

Lue lisää: www.suomenpeura.fi

Ähtäri Zoon metsäpeurat

MetsäpeuraLIFE-hanke ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun metsäpeuroja palautetaan takaisin niiden vanhoille elinalueille. 1970-1980 lukujen vaihteessa Kainuusta siirrettiin Suomenselälle totutustarhaan kaksi hirvasta ja kahdeksan vaadinta, joista osa oli tiineenä. Näiden peurojen jälkeläisistä ensimmäiset vapautettiin vuonna 1981. Vuoteen 1984 mennessä projektin päättyessä luontoon oli vapautettu jo yli kaksikymmentä tarhassa syntynyttä eläintä. Tänä aikana vapautetut peurat olivat myös lisääntyneet luonnossa, ja Suomenselällä eli jo nelisenkymmentä peuraa. Nykyään Suomenselän kanta on jopa vahvempi kuin Kainuun kanta, mikä osoittaa alueen olevan peuroille sopivaa. Ähtärin eläinpuistosta tehtiin myös palautusistutuksia. Vuosina 1989-1993 vapautettiin yhteensä 14 peuraa, ja alun vaelluksien jälkeen kanta vakiintui Ähtärin, Soinin, Karstulan ja Alajärven alueelle. Nykyään alueella elävä kanta on muutamia kymmeniä yksilöitä. Metsäpeuran luontoon palautuksella on pitkät perinteet eläinpuistossa.

Löydät runsaasti metsäpeurojemme kuulumisia blogistamme!

Ailurus fulgens

Pikkupanda eli kultapanda tai kissakarhu on erikoinen eläin, sillä se ei ulkonäkönsä ja elintapojensa perusteella vaikuta kuuluvan mihinkään ryhmään ja samalla siinä on piirteitä useista tutuista eläimistä. Se syö bambua kuten panda, sen liikkeet ovat kissamaiset ja samalla siinä on kuitenkin jotain karhumaista. Pikkupanda ei ole sukua millekään näistä ryhmistä, vaan se on petoeläinten lahkoon kuuluva nisäkäslaji, sukunsa ja heimonsa ainoa nykyisin elävä laji. Toisinaan pikkupandoja kutsutaan myös tuliketuiksi.

Kaulaliina

Läheisintä sukua se on puolikarhuille, kuten pesukarhulle, johon sen voi yhdistää raidallisen häntänsä perusteella. Pitkä häntä auttaa tasapainoilussa sekä lämmittää kylmällä ilmalla. Usein meidänkin pikkupandamme ovat käpertyneet kuusen oksalle nukkumaan ja kietoneet häntänsä nenänpäätä lämmittämään.

Bambua ruokalistalla

Tämän kasvinsyöjän pääravintoa ovat bambunversot ja lehdet, mutta ne syövät myös ruohoa, juuria, hedelmiä ja hyönteisiä. Bambu on ravinneköyhää, joten suuri osa vuorokaudesta menee energiansäästämiseen eli toisin sanoen nukkumiseen. Tiheä ja paksu turkki saa pikkupandat näyttämään painavimmilta kuin ne todellisuudessa ovatkaan; ne painavat keskimäärin 3-6 kg.

Yksinhuoltaja

Pikkupanda on hämäräajan eläin ja se elää usein yksinään paritteluaikaa lukuun ottamatta. Laji elää luonnossa noin kahdeksan vuotiaaksi. Naaras synnyttää 1 – 4 sokeaa poikasta. Uros ei juurikaan osallistu poikasten hoitoon.

Suojelu

Pikkupanda on erittäin uhanalainen eläinlaji, ja eläintarhojen välisillä siirroilla turvataan pikkupandojen geneettisen perimän säilyminen. Suojeluohjelmassa huolehditaan tarkasti eläinten kantakirjoista ja koordinoidaan eläinten siirrot eri tarhojen välillä. Tarkkaa luonnonvaraisten yksilöiden määrää on vaikea arvioida, mutta lukumäärän arvioidaan olevan alle 10 000 yksilöä. Lajin määrä vähenee vääjäämättä, sillä pikkupandaa uhkaa mm. salametsästys ja luonnollinen elinympäristö tuhoutuu kaupungistumisen myötä. Bambun ja sopivien pesäpuiden väheneminen ovat merkittäviä uhkia pikkupandalle. Toisinaan pikkupandat jäävä muille eläimille tarkoitettuihin ansoihin. Lajia suojellaan eläintarhojen suojeluohjelmien lisäksi lisäämällä pikkupandojen elinalueilla asuvien ihmisten tietoisuutta lajista, suojelemalla pikkupandojen kotimetsiä ja tukemalla paikallisten toimeentuloa, jotta heidän ei tarvitse turvautua esimerkiksi salametsästykseen. Toisinaan eläinlajeja suojellaan keinoilla, joiden merkitystä ei heti ymmärrä, mutta välillisesti niiden toteuttaminen edistää eläinkannan vahvistumista. Esimerkiksi lantabrikettien käyttäminen polttopuiden sijaan vähentää pikkupandojen metsien hakkuita.

Valepeukalo

Jättiläispandojen tavoin pikkupandoilla on ”valepeukalo”, joka on kehittynyt yhden ranneluun kohotessa ja pidentyessä toimimaan puolikkaan peukalon tavoin. Tämä mahdollistaa tarttumaotteen bambun rungosta.

Päivät kuluvat puun oksilla

Pikkupandat ovat taitavia kiipeilijöitä ja viettävätkin paljon aikaa puussa. Kuulo on niiden aisteista kehittynein, minkä voi huomata suurista korvista.

Tervetuloa aamupalalle pikkupandatarhaan: https://www.youtube.com/watch?v=NTNF-fwqsYU

Rangifer tarandus

Poro kuuluu hirvieläimiin ja edelleen peuroihin. Muita hirvieläimiä ovat esimerkiksi hirvi ja metsäpeura. Poro on puolikesy eläin, joka muistuttaa elintavoiltaan ja rakenteeltaan kantamuotoaan tunturipeuraa. Poro voi risteytyä metsäpeuran kanssa.

Märehtijä

Luonnossa poron ruokalistalle kuuluvat mm. jäkälät, varvut, heinät, puiden lehdet, ja suokasvit. Kaikkiaan poron käyttämiä ravintokasveja on yli 350, joista tärkeimpiä lajeja on yli 100. Poro on myös märehtijöihin, ja sillä on neljä mahaa.

Paksu talvikarva

Poro alkaa elokuussa kasvattaa itselleen tiheää talvikarvaa, jonka alla keho pysyy lämpimänä jopa -50 asteessa. Porontalja on edelleen suosittu ja lämmin makuualusta. Porojen väritys vaihtelee lähes mustasta aivan valkoiseen. Poroilla on kymmeniä väriin liittyviä nimityksiä. Esimerkiksi tumma poro on musikki, vaalea suivakko ja valkea valkko.

Tarkka hajuaisti

Porolla on tarkka hajuaisti, jonka voi huomata pitkästä kuonosta. Se paikantaa jäkälän nenällään jopa metrin paksuisen hangen alta. Mikäli hangen läpi ei kantaudu riittävän lupaavaa tuoksua, ei poro ala kaivaa, vaan jatkaa etsintää.

Sarvet

Sekä uros- että naarasporoilla on umpiluuta olevat sarvet. Urokset pudottavat sarvensa rykimäajan jälkeen marraskuussa ja naaraat vasta vasomisen jälkeen touko-kesäkuussa.

Poro pudottaa sarvensa joka vuosi ja kasvattaa ne aina uudelleen kiima-ajaksi. Porouros tarvitsee sarviaan vain kiima-aikana syys-lokakuussa, jolloin urokset mahtailevat voimiaan ja tappelevat naaraista. Muina aikoina sarvet ovat vain tiellä, sillä ne haittaavat tiheissä metsissä kulkemista. Urokselle onkin kannattavampaa kasvattaa joka vuosi uudet sarvet vain silloin, kun se niitä tarvitsee. Niinpä kiima-ajan jälkeen uros pudottaa sarvensa ja kasvattaa uudet kevään ja kesän aikana.

Naaras pitää sarvensa pidempään, sillä sen täytyy suojella vasaansa pedoilta ja lauman muilta jäseniltä.

Kasvavat sarvet ovat pehmeän, samettisen nahan peittämät ja kuoriutuvat loppukesästä, kun ne saavuttavat lopullisen mittansa. Sarvia peittävässä nahassa kulkee verisuonia, jotka kuljettavat sarven kasvuun tarvittavaa happea ja ravintoaineita. Sarvien kasvu loppuu kesän lopussa, jolloin sonnit hankaavat sarvia puihin irrottaakseen nahan. Kun poro ei enää tarvitse sarviaan, niiden verenkierto loppuu ja sarvet kuivuvat. Kuivat sarvet putoavat itsestään pois.

Se aika vuodesta!

Porojen kiima-aika eli rykimä sijoittuu syys-lokakuuhun. SIlloin hirvaat kokoavat itselleen rykimäparttioita, joita johtavat valtahirvaat. Porojen kiima-aika on saanut nimensä hirvaiden rykimistä muistuttavasta äänestä. Vasat syntyvät touko-kesäkuussa. Vaatimet vetäytyvät vasomaan suojaisiin paikkoihin ja synnyttävät yleensä yhden vasan kerrallaan.

Natrix natrix

Rantakäärme on ihmiselle vaaraton ja rauhoitettu koko maassa. Se on Suomen suurin käärmelaji. Sillä on vaaleat tai keltaiset niskalaikut. Joskus laikut puuttuvat, ja silloin rantakäärmeen voi sekoittaa mustaan kyyhyn. Tällöin paras tuntomerkki on lempeä katse, sillä rantakäärmeen silmäterä on pyöreämpi kuin kyyn. Rantakäärmeen häntä on pitkä ja se kapenee hitaasti. Sen keho on pienillä ja keskikokoisilla yksilöillä hoikka, kyytä suuremmat yksilöt ovat paksuja.

Elää vesistöjen lähellä

Rantakäärme viihtyy sekä suolaisten että makeiden vesistöjen rannoilla, laji pitää erityisesesti rehevistä vesistä. Se pystyy sukeltamaan jopa puoli tuntia kerrallaan. Se liikkuu sulavasti sekä maalla että vedessä ja saalistaa ravinnokseen esimerkiksi sammakoita ja kaloja. Rantakäärme on myös ketterä kiipeilemään puissa. Toisin kuin kyy, rantakäärme lisääntyy munimalla. Rantakäärme liikkuu vikkelästi ja pakenee ihmistä herkästi. Säikähtäessään rantakäärme pystyy luikahtamaan piiloon vikkelään. Jos pakeneminen ei onnistu, se puolustautuu sähisemällä ja uhkailee valehyökkäyksillä. Viimeisenä keinona rantakäärme esittää kuollutta. Rantakäärme pystyy myös ruiskuttamaan anaalirauhasistaan pahanhajuista nestettä, jolloin pedot oppivat jättämään käärmeen rauhaan haistaessaan pahan hajun. 

Suojelu

Suomessa rantakäärme on rauhoitettu. Rantakäärme on vähentynyt suomalaisista matelijoista eniten. Lajia uhkaavat lisääntymispaikkojen vähenemisen lisäksi rantarakentaminen ja vaino. 

Bufo bufo

Rupikonnaa tavataan yleisenä maamme etelä- ja keskiosissa sekä harvalukuisempana napapiirin pohjoispuolelle asti. Se on Euroopan yleisimpiä sammakkoeläimiä. Rupikonna on yöeläin.  Rupikonnan silmät ovat suuret ja valoherkät, minkä ansioista se näkee hyvin hämärässäkin. Rupikonna elää monenlaisissa ympäristöissä, kuten metsissä, niityillä ja puutarhoissa. Se on paikkauskollinen laji, joten se viihtyy tietyllä alueella pitkään.

Vaihtolämpöinen eläin

Rupikonna on vaihtolämpöinen eläin, eli sen ruumiinlämpö seuraa ympäristön lämpötilaa. Se viettää talven horroksessa, joka alkaa syyskuulla ja päättyy huhtikuussa. 

Lisääntymiskausi alkaa välittömästi horroksen jälkeen huhti-toukokuussa, jolloin konnat kokoontuvat edellisiltä vuosilta tuttuun paikkaan. Naaras laskee mätimunat kahtena pitkänä nauhana vesikasvien ympärille tai vedessä oleviin risuihin. Munat lasketaan vesikasvien ympärille lampiin, järvenlahtiin tai vastaaviin paikkoihin. Kutupaikaksi käy myös murtovesi. Poikaset kasvavat ensimmäisenä kesänään 2-3 cm mittaisiksi. Konnat ovat sukukypsiä 3-4 vuoden ikäisinä.

Myrkyllistä limaa

 Rupikonnia uhkaavat monet vaarat, kuten siilit, käärmeet, kärppä ja monet petolinnut. Puolustautuessaan rupikonna voi erittää ihorauhasistaan lievästi myrkyllistä, maitomaista limaa, bufotoksiinia. Aine ei ole ihmiselle vaarallista, mutta esimerkiksi koira saattaa voida pahoin rupikonnan syötyään.

Vanhin tunnettu rupikonna on elänyt peräti 54 vuoden ikäiseksi.

Rana temporaria

Sammakko eli ruskosammakko, tavallinen sammakko (Rana temporaria) on aitosammakoihin kuuluva yleinen sammakkolaji. Se on yleisin Suomen sammakkoeläimistä. Lajia tavataan koko maassa pohjoisin Lappi mukaan luettuna. Sammakko on yleinen myös Euroopassa, lukuun ottamatta Pyreneiden niemimaata, Italiaa ja Balkanin niemimaan eteläosia. Sammakko ja sammakon kutu ovat Suomessa rauhoitettuja. Sammakko elää erilaisissa metsissä, niityillä ja puutarhoissa. Valtaosan vuodesta laji elää maalla, jolloin piilottelee päivät ja lähtee liikkeelle vasta hämärän aikaan ja sateella.

Muodonvaihdos

Sammakko talvehtii joko vesien pohjamudassa tai maalla erilaisissa maakoloissa ja kivien alla. Koko talven auki pysyvään vesialtaaseen tai sopivaan lampeen voi kerääntyä tuhansiakin sammakoita horrostamaan samanaikaisesti. Leutoina talvina ruskosammakoita voi tavata hangelta loikkimasta tai jään alta uiskentelemasta. 

Sammakon lisääntymiskausi kestää huhtikuun alusta kesäkuun loppuun. Kutunsa sammakko laskee mieluiten reheväkasvuiseen, runsasvetiseen lammikkoon. Koiraat odottelevat naaraita kutupaikoilla suurin joukoin kurnuttaen. Sammakon kudussa mätimunia ympäröi läpinäkyvä hyytelö. Musta ydin lämpenee päivällä auringossa ja hyytelövaippa eristää ja estää lämmön poiskarkaamista. Mätimunista kehittyy toukkia, nuijapäitä. Aluksi nuijapäät hengittävät kiduksilla, mutta vähitellen niille kehittyy keuhkot. Sammakolle kehittyvät muodonvaihdoksessa ensin takajalat.

Suojelu

Sammakko on Suomessa rauhoitettu. Kosteikkojen vähenemisen myötä laji on viime vuosina harvinaistunut.

Lutra lutra

Saukko on vesielämään sopeutunut näätäeläin. Saukkoja elää useita lajeja eri puolilla maailmaa. Lähes kaikille saukoille yhteistä on sosiaalisuus, leikkisyys ja älykkyys. Ne sopeutuvat elämään myös kaupunkien läpi virtaavilla joilla, mikäli vesi vain on riittävän puhdasta ja siinä riittää saukolle syötävää. Saukko tottuu helposti ihmisiin, jos sitä ei häiritä. Saukolla on laaja elinpiiri, jossa se liikkuu ahkerasti. Suomessa elinpiiri kattaa jopa 20-40 km vesistöreittejä ja useita pikkuojia. Etenkin talvella saukot liikkuvat ahkerasti, sillä jään alta ravintoa löytyy niukemmin.

Kapea elinympäristö

Saukko ei ole pelkästään vesieläin, vaan on sopeutunut elämään osittain myös maalla. Tämän vuoksi saukon elinympäristö kattaa vain kapean vyöhykkeen veden ja maan yhtymäkohdassa. Saukko saa lähes kaiken ravintonsa vedestä, mutta maalla se nauttii suuremmat saaliit, lepää ja hoitaa turkkiaan.

Hajupostit

Tiesitkö että, saukot merkitsevät reviirinsä pysyville paikoille, jonne merkkejä on jätetty jo usean sukupolven ajan. Näistä ns. hajuposteista saukot tunnistavat toisensa, urokset tunnistavat, onko edellinen kävijä valmis lisääntymään ja kertovat uusille tulokkaille, että alue on jo varattu.

Peräsin

Virtaviivainen vartalo ja vahva häntä helpottavat uimista.

Vesileikkejä

Saukot ovat sopeutuneet vesielämään monella tavalla. Niiden öljypäällysteinen ja vedenpitävä turkki koostuu päällyskarvasta ja tiheästä aluskarvasta. Turkki ei päästä vettä iholle asti, vaan ihon ja karvojen väliin jää ilmakerros. Saukon karvan tiheys onkin yksi eläinkunnan suurimmista karvantiheyksistä: noin 50 000 karvaa/cm2 !

Saukot ovat leikkisiä ja uteliaita eläimiä. Niiden on nähty laskevan talvisin mäkeä ilman merkittävää syytä - mahdollisesti vain huvinvuoksi.

Ruokalistalla kalaa

Saukon ruokavalio koostuu yli 80 prosenttisesti kaloista ja sammakoista. Saukko ei saa saaliskaloja kiinni syvässä vedessä, joten se saalistaa mieluummin rannan tuntumassa. Tämä kaventaa saukon elinympäristöä entisestään. Kalojen ja sammakoiden lisäksi saukolle maistuvat vesimyyrät, piisamit, linnunmunat ja linnut.

Uimaräpylät

Nenä ja korvat sulkeutuvat sukeltaessa ja käpälissä on uimaräpylät.

Elpyvä kanta

Kotoinen saukkomme on ollut aiemmin suhteellisen vähälukuinen laji. Saukkoa metsästettiin turkin vuoksi. Lisäksi saukkoon suhtauduttiin negatiivisesti erityisesti arvokalojen saalistuksen vuoksi. 1960- ja 1970-luvuilla saukko kärsi ympäristömyrkyistä, mikä verotti kantaa runsaasti. Laji rauhoitettiin 1939-1950 ja uudelleen 1970-luvulla, ja pikkuhiljaa saukot alkoivat taas levittäytyä entisille elinalueilleen. Myös ympäristön puhdistuminen edisti kannan vahvistumista. Suomen saukkokanta koostuu joistakin tuhansista yksilöistä. Nykyään saukko luokitellaan maailmanlaajuisesti silmälläpidettäväksi (NT) ja Suomessa elinvoimaiseksi (LC).

Tärkeä tuntoaisti

Talvella saukko saalistaa pääasiassa tuntokarvojensa avulla, sillä jään alla on pimeää. Tuntokarvoja saukolla on eri puolilla päätä, kaulassa ja etujaloissa. Se ei pysty kairaamaan kynsillään jäähän aukkoa, joten saukon on löydettävä aina valmiiksi avoin tie veteen. Talvinen avoveden määrä rajoittaakin Suomen saukkokannan tiheyttä.

Pienet saukonpoikaset

Naaraspuoliset saukot tulevat toimeen osittain päällekkäisissäkin elinpiireissä, mutta aikuiset urokset eivät siedä toisia uroksia elinalueellaan.

Saukoilla ei ole tiettyä kiima-aikaa, vaan poikaset voivat syntyä lähes milloin vain. Pieniä saukkopoikasia syntyy usein yhdestä kolmeen. Emon kantoaika kestää pari kuukautta ja Suomessa poikaset syntyvät lumettomana aikana. Saukko tekee luolamaisen pesänsä rannalle, jonne poikaset syntyvät. Pennut vieroitetaan seuraavana keväänä, minkä vuoksi naaraat tekevät poikasia noin joka toinen vuosi.

Anas platyrhynchos

Sinisorsa eli heinäsorsa on suurin puolisukeltajasorsamme. Kaikissa höyhenpuvuissa varmin tuntomerkki on leveä sininen siipipeili, jota molemmin puolin reunustaa musta ja valkea juova.  Sinisorsa on hyvin sopeutuvainen laji ja se asustaa niin järvien kuin merien tuntumassa. Ja pesiipä se myös kaupunkien puistoissa. Pesimäkannaksi arvioitu noin 200 000 paria. Sinisorsa on yleisin riistalintumme.

Ravinto

Kasvinosat, selkärangattomat eläimet.

Muutto

Yö- ja päivämuuttaja. Syysmuutto loka-marraskuussa ja kevätmuutto maalis-huhtikuussa. Laji talvehtii Länsi­- ja Keski-Euroopassa sekä Etelä-Skandinaviassa. Osa sinisorsista talvehtii Suomessa kaupungeissa, joissa ne saavat ihmiseltä ravintoa.

Budorcas taxicolor taxicolor

Takini eli härkägemssi kuuluu onttosarvisiin ja edelleen vuohieläimiin. Nimensä mukaisesti sen sarvet ovat ontot ja pysyvät eläimen päässä koko sen elämän ajan. Takini on Budorcas-suvun ainoa edustaja ja laji tulikin länsimaalaisten tietoisuuteen vasta vuonna 1910. Nykyään takini on Bhutanin kansalliseläin.

Laumaeläin

Takini on laumaeläin. Takinit kerääntyvät talvella pieniin laumoihin (parikymmentä yksilöä), kun taas kesällä laumat ovat jopa sadan yksilön kokoisia. Vanhat urokset elävät yksin.

Nuuskis!

Suuri nenä lämmittää kylmän hengitysilman ennen kuin se menee keuhkoihin. Ilman tätä sopeumaa takini menettäisi paljon ruumiinlämpöä hukkaan vain hengittäessä.

Sarvet

Sekä uroksella että naaraalla on taaksepäin kaartuvat sarvet, jotka voivat olla jopa 64cm pitkät. Mitä vanhemmaksi takini tulee, sitä käyremmäksi sen sarvet käyvät.

Ruokalistalla myös bambua

Takini on märehtijä eli sillä on neljä mahaa. Luonnossa sen ravintoa ovat ruohot, nuput, lehdet ja bambu. Takini syö oikeastaan lähes mitä tahansa saatavilla olevia kasveja. Takinit nousevat helposti takajaloilleen saadakseen ruokaa korkeistakin puista.

Kiharat

Sillä on paksu, tiheä ja kihara turkki, jonka väritys vaihtelee alalajista riippuen ruskeasta harmaan ja kullanruskeaan. Sateelta takini suojautuu öljyisen ihonsa avulla. Se toimii sadetakin tavoin!

Levinneisyys

Takinit elävät luonnonvaraisina Himalajan bambumetsissä 2000–4500 metrin korkeudessa. Niitä on neljää eri alalajia, joista jokainen elää omalla alueellaan. Myös niiden karvan väritys eroaa toisistaan.

• Budorcas taxicolor taxicolor - "Mishmi takin", Tiibetin, Myanmarin ja Kiinan rajaseuduilla

• Budorcas taxicolor bedfordi - "Golden takin", Keski-Kiinassa Shaanxi-provinssissa

• Budorcas taxicolor tibetana - "Sichuan takin", Tiibetin ja Kiinan rajaseuduilla

• Budorcas taxicolor whitei - "Bhutan takin", Bhutan, Pohjois-Intia, Länsi-Kiina, Tiibet

Meidän takinimme ovat Mishmi-takineja Tyypillinen elinympäristö on metsittynyt laakso tai ruohotasanko.

Pienet takinit

Takinien kiima-aika on heinä-elokuussa. Emon kantoaika on noin 9 kk. Takini saa yhden poikasen kerran kahdessa vuodessa. Poikaset ovat syntyessään väriltään tummempia juin aikuisen ja seuraavat emoaan noin vuoden.

Uhkatekijät ja suojelu

Uhkatekijät:

• salametsästys (ravinnoksi ja sarvien vuoksi)
• elinympäristön väheneminen
• bambumetsien hakkuu, kaivokset, maanviljely, teiden rakentaminen…
• paikallisten karjasta saattaa siirtyä vaarallisia tauteja takineihin

Suojelukeinot:

• takinia ja erityisesti Sichuanin takinia pidetään Kiinassa pandan tavoin kansallisaarteena. Sen vuoksi lajilla on korkea suojelustatus maassa.
• Intiassa, Bhutanissa ja Kiinassa metsästys on kielletty
• suojelualueita perustetaan
• takini kuuluu EAZAN ESB-suojeluohjelmaan

Takini kuuluu harvinaisilla ja uhanalaisilla lajeilla käytävää kauppaa säätelevän CITES-sopimuksen toisiksi kireimpään luokkaan.

Dama dama

Täpläkauris eli vanhalta nimeltään kuusipeura esiintyi jääkauden Euroopan harvapuustoisissa metsissä. Fossiililöydösten mukaan laji on mahdollisesti elänyt Euroopassa jo kivikaudella. Jalkamiehenä liikkuneelle metsästäjälle täpläkauris oli juuri sopivan kokoinen saalis. Euroopan täpläkauriit kuolivatkin sukupuuttoon jo esihistoriallisella ajalla. Niitä jäi jäljelle vain Turkin ja Persian vuoristometsiin. Foinikialaiset toivat täpläkauriita takaisin Eurooppaan uhrieläimiksi. Roomalaiset viehtyivät lajiin ja he kasvattivat ja kuljettivat kauriita aina Britanniaan asti. Myöhemmin täpläkauriista tuli suosittu laji kuninkaallisissa puistoissa ympäri Eurooppaa. Eurooppalaiset veivät täpläkauriita uusille mantereille Australiaan, Etelä- ja Pohjois- Amerikkaan, Etelä-Afrikkaan ja Uuteen-Seelantiin. Suomeen täpläkauriit istutettiin jo 1930-luvulla ja varsinainen kantamme sai alkunsa vuonna 1955 Hyvinkäälle Kytäjän kartanon maille viedyistä 21 täpläkauriista. Täpläkauriit ovat hyvin paikkauskollisia, eikä kanta ole juuri levinnyt muualle maassamme. Tällä hetkellä Suomessa elää reilut viisi sataa täpläkaurista.

Riippuvainen talviruokinnoista

Täpläkauris on yöaktiivinen ja arka eläin. Se elää muutaman kymmenen yksilön laumassa, vanhat pukit elävät usein yksinään. Täpläkauris syö ruohoa, pensaiden ja puiden lehtiä ja talvella puun kuorta ja varpuja. Suomessa kauriille järjestetään talviruokintoja ja laji on niistä riippuvainen. Täpläkauris on sopeutunut huonosti talveen lyhyen jalkojensa ja pienten sorkkiensa vuoksi. Kauriiden terävät sorkat upppoavat lumeen toisin kuin peuroilla, eikä kauriit pysty kaivamaan ravintoa hangen alta. Lumeen sopeutuneille pedoille kauriit ovat talvella helppoa saalista.

Sarvet

Vain uroskauriilla on sarvet. Sarvet putoavat kiima-ajan jälkeen joulu-tammikuussa.

Täplikäs kauris

Täpläkauriin vasa on täplikäs ja se suojautuu hyvin aluskasvillisuuden sekaan. Aikuiset kauriit voivat olla väriltään vaaleanruskeasta tumman ruskeaan, kesäisin ne ovat usein tummanruskeita ja täplikkäitä ja talvella harmaanruskeita. Naaras on täplikäs, uroksella täpliä ei välttämättä ole. Täpläkauriin vatsa on valkoinen, ja häntä on päältä musta ja alta valkoinen.

Miten tunnistaa täpläkauriin?

Täpläkauriin voi sekoittaa metsäkauriiseen tai valkohäntäpeuraan, joita myös löytyy eläinpuistostamme. Täpläkauris on muihin lajeihin verrattuna väritykseltään punertavan tai harmaamman ruskea ja sen hännän päällä on musta juova. Metsäkauriin perä on koko valkea ja valkohäntäpeuralla on hännän päällä ruskea juova.

Pienet kauriit

Kiima-aika on loka-marraskuussa ja Etelä-Suomessa naaraat saavat 1-2 vasaa kesäkuussa. Täpläkauriin pääasiallinen saalistaja Suomessa on ilves.

Ähtäri Zoon täpläkauriit

Täpläkauris eli kuusipeura synnyttää kerralla vain yhden vasan, sillä vasa syntyy isona ja välittömästi valmiina kulkemaan emän perässä. Meillä eläinpuistossa kuusipeurojen vasat ovat yleensä syntyneet loppukesästä. Kesäaikana useilla tarhoilla odotetaan vasoja, joten eläintenhoitajien aamu alkaakin päivittäisellä vasakierroksella, jolla tarkistetaan, onko yön aikana syntynyt uusia vasoja ja että kaikki aiemmin syntyneet voivat hyvin. Varsinkin kuusipeuran vasat on bongattava heti niiden synnyttyä, sillä ne ovat jaloillaan jo muutaman tunnin ikäisenä eikä edes vasan kiinni juokseminen ole helppoa. Niinpä kuusipeuran vasoille tehdään sukupuolentarkistus ja tunnistemerkintä heti kun emä on ne nuollut kuivaksi.

Bubo scandiacus

Tunturipöllö on Suomessa äärimmäisen uhanalainen ja harvinainen Lapin asukki. Maailmanlaajuisesti lajin levinneisyys keskittyy pohjoiselle napaseudulle. Tunturipöllöt voivat pesiä vain siellä missä myyriä ja sopuleita on paljon. Pikkunisäkkäiden kannat vaihtelevat vuodesta toiseen ja tunturipöllöt joutuvat vaeltamaan jopa tuhansia kilometrejä ruokamaiden perässä. Tunturipöllökoiraat ovat lumivalkeita, naaraiden ja nuorten yksilöiden väritys vaihtelee valkeasta tummiin juoviin. Valkoinen väri toimii tunturipöllöille suojavärinä lumisessa maisemassa. Jalat ovat höyhenpeitteiset, mitkä kertovat sopeumasta kylmiin oloihin. Tunturipöllö tekee pesänsä maahan kummulle, josta on laaja näköyhteys ympäristöön. Tunturipöllö saalistaa myös valoisaan aikaan, mistä kertovat sen keltaiset silmät. 

Maailmanlaajuisesti vaarantunut, Suomessa äärimmäisen uhanalainen

Vielä 1900-luvun alussa tunturipöllö kuului Suomenkin vakituiseen pesimälajistoon, mutta katosi vainon ja laajamittaisen munien keruun takia 1930-luvulle mennessä. Keskieurooppalaiset keräilijät maksoivat tuolloin paikallisille asukkaille huomattavia rahasummia lajin munapesueistä. Laji rauhoitettiin vuonna 1962, ja nykyään tunturipöllöjä tavataan Suomessa hyvin harvinaisena ja satunnaisena pesimälajina vain pohjoisimmassa Lapissa. Suomessa lajin kansalliseksi uhanalaisuusluokitukseksi arvioitiin vuonna 2000 "erittäin uhanalainen" ja vuonna 2010 "äärimmäisen uhanalainen".

Tunturipöllökannan vähentymisen tarkkoja syitä ei vielä tiedetä, mutta yksi todennäköinen ja mahdollinen syy on ilmastonmuutos, joka kaventaa tämän kauniin, arktisen lintulajin elinympäristöjä.

Suojelu

EAZA otti kesällä 2021 tunturipöllöt mukaan EEP-suojeluohjelmaan, koska tunturipöllöjen määrä on merkittävästi vähentynyt luonnossa. Ohjelmaan kuuluvista lajeista pidetään kantakirjaa, ja niiden lisääntymistä sekä siirtymistä eläintarhojen välillä säädellään lajikoordinaattorin antamien ohjeiden mukaan. Tunturipöllöjen mukaanotto EEP-suojeluohjelmaan perustui siihen, että viime vuosina on huomattu niiden maailmankannan olevan huomattavasti pienempi kuin alun perin luultiin. Todettiin, että laji on maailmanlaajuisesti vaarantunut.

EEP-suojeluohjelman avulla eurooppalaisten eläintarhojen tunturipöllökanta pyritään pitämään elinvoimaisena, ja sen perimmäinen tarkoitus on mahdollistaa lintujen luontoonpalautukset tulevaisuudessa, mikäli tunturipöllöjen tilanne luonnossa heikkenee pahemmin. Ajatuksena on, että eurooppalaisten eläintarhojen tunturipöllökanta olisi geneettisesti mahdollisimman monipuolinen. Eli jos tunturipöllöjen vaikeudet jatkuvat ja niitä uhkaa sukupuutto, olisi lajikomiteassa olevilla eläintarhoilla terve kanta, jonka kautta voitaisiin mahdollistaa lajin luontoonpalautus.

Ähtärin Tunturipöllöt

Ähtärin eläinpuistossa on tällä hetkellä neljä tunturipöllöä. Pariskunta Väinämöinen (koiras) ja Ahtisaari (naaras). Lisäksi eläinpuistossa on kaksi näiden poikasta: Taiga ja Tundra – molemmat naaraita. Naarastunturipöllömme Ahtisaari on villiä kantaa, ja on siten arvokas geneettisen monimuoisuuden kannalta. Se laskeutui nääntyneenä Pohjanmerellä laivan kannelle vuonna 2002 ja päätyi ensin Belgiaan ja sieltä meille Ähtäriin. Myös Tundra ja Taiga ovat tästä syystä geneettisesti arvokkaita yksilöitä. Ahtisaari ja Väinämöinen asuvat Luontotalon kyljessä olevassa tarhassa, Taiga ja Tundra pöllötalossa. 

Micromys minutus

Euroopan pienimpänä jyrsijänä vaivaishiiri painaa keskimäärin vain noin kuusi grammaa. Vaivaishiiren selkäpuoli on punaruskea ja vatsa valkoinen. Pää on pyöreä ja kuono suippeneva. Vaikka vaivaishiiri on aktiivinen läpi vuoden, talvella sen aktiivisuus on vähäisempää painottuen yöaikaan ja laji viettää enemmän aikaa muiden pikkujyrsijöiden kaivamissa maakäytävissä. Kesällä vaivaishiiri puolestaan liikkuu vuorokauden ympäri.

Vaivaishiirtä esiintyy Euroopassa ja Aasiassa. Suomessa levinneisyys ulottuu eteläisestä Suomesta aina Rovaniemen korkeudelle asti. Vaivaishiiri viihtyy korkean ja tiheän kasvillisuuden omaavassa ympäristössä, kuten vilja- ja heinäpelloilla, ojanpientareilla sekä rantaniityillä.

Tehokas lisääntyjä

Vaivaishiiren lisääntyminen eroaa hieman muista hiiristä, sillä naaras on hallitseva yksilö. Naaras valitsee itselleen uroksen lisääntymiskumppanikseen. Vaivaishiiri on tehokas lisääntyjä ja sen lisääntymiskausi ulottuu keväästä syksyyn. Poikueita kesässä kertyy 3–5 kappaletta, yhdessä poikueessa syntyy keskimäärin 1–8 pientä, karvatonta ja sokeaa poikasta. Poikaset itsenäistyvät 15–16 päivän ikäisenä ja saavuttavat sukukypsyyden 40–50 päivän ikäisenä. Keväällä syntyneillä naarailla voikin olla kesällä ja alkusyksystä omia poikasia!

Mestarikiipeilijä

Vaivaishiiri on hyvin ketterä liikkuja. Sillä on pitkä häntä, jota se käyttää myös tarttumavälineenä kiipeillessään heinissä. Vaivaishiiri myös hyppii kasvinvarresta toiseen. Se pudottautuu maahan häiriintyessään.

Koti pallomaisessa pesässä

Muun muassa heinikossa ja viljapellolla voi törmätä pallomaisen, heinistä ja muusta kasvimateriaalista rakennettuun vaivaishiiren pesään. Läpimitaltaan pesä on noin 10 cm ja se rakennetaan noin 30–60 cm korkeuteen heinien ja viljojen varsistoon. Vastarakennettu pesä on vihreä, sillä siihen punotaan eläviä lehtiä. Syksyn tullen pesä muuttuu ruskeaksi.

Suojelu

Vaivaishiiri on maailmanlaajuisesti elinvoimainen laji. Suomessa laji on rauhoitettu, joten sitä ei saa häiritä tai pyydystää lemmikiksi. Koska vaivaishiiret viihtyvät niityillä, hyötyvät ne muun muassa niittyjen suojelusta. Viime vuosina vaivaishiirten pesät ovat kärsineet ympäri maailman muun muassa maanviljelyn ja vuosittaisten tulvien takia. Vuodesta 2001 Wimbledonin tennisturnauksessa käytettyjä tennispalloja on lahjoitettu eläinlajien suojeluun. Tennispallot ovat erinomaisia, vedenkestäviä koteja vaivaishiirille, kun niihin leikkaa pienen suuaukon!

Vaivaishiiret Ähtärissä

Vaivaishiiret asustavat Ähtäri Zoossa Rantaelämää-talossa. Hiiret ovat aktiivisia ja vilistävät menemään terraariossaan heiniä ja muita kiipeilytelineitä pitkin.

Odocoileus virginianus

Valkohäntäpeura ei kuulu Suomen alkuperäiseen lajistoon, vaan se on istutettu Vesilahden Laukkoon vuonna 1934, jolloin amerikansuomalaiset lahjoittivat ensimmäiset yksilöt synnyinmaansa metsästäjille metsästettäväksi. Tällöin eläintä kutsuttiin myös laukonpeuraksi. Muutamasta yksilöstä alkunsa saanut kanta on levinnyt voimakkaasti Lounais- ja Etelä-Suomessa. Hämeessä valkohäntäpeura on nykyisin merkittävä riistaeläin. Luonnonvarakeskuksen (LUKE) kanta-arvio Suomessa vuonna 2018 oli 98 000 valkohäntäpeuraa.

Peura vai kauris?

Onko se nyt sitten kauris vaiko peura? Kysymys on herättänyt hämmennystä ja erilaisia näkemyksiä jo jonkin aikaa, ja jopa meillä eläinpuistossa saatetaan käyttää vähän kumpaakin nimeä. Joskus puhumme keskenämme ihan vain valkohännistä, että säästyy ottamasta kantaa nimiasiaan. Valkohäntäpeura ei itseasiassa kuulu peurojen sukuun (joita edustavat metsäpeura ja poro), ja siksi nisäkäsnimitoimikunta ehdotti 2000-luvun alussa nimen muuttamista valkohäntäkauriiksi. Valkohäntäpeura oli kuitenkin jo niin vakiintunut termi ja esiintyi myös lainsäädännössä, että ehdotus ei saanut kovin suurta kannatusta. Käytäntö on jäänyt jossain määrin sekavaksi - biologin silmin katsottuna valkohäntäkauris olisi oikeampi nimitys, mutta kielen ja kulttuurin perinnön näkökulmasta vakiintunut nimi kannattaa usein säilyttää. Niinpä tässäkin tekstissä on käytetty useimmille tutumpaa nimeä valkohäntäpeura.

Pieni Vasa

Valkohäntäpeuran kantoaika on seitsemän kuukautta, jonka jälkeen naaras synnyttää 1-2 vasaa. Vasa on täplikäs 3-5 ensimmäistä elinkuukauttaan, jolloin se maastoutuu hyvin tiheään kasvillisuuteen. Yksin jätetty vasa ei ole emon hylkäämä, ja vasa tulee jättää rauhaan. Emo palaa imettämään poikastaan, kunhan tilanne rauhoittuu.

Bambi

Valkohäntäpeura on myös monelle tutun valkokankaiden Bambin esikuva. Alkuperäisessä Bambi: Metsän tarina -kirjassa kirjoittajaa tosin innoitti metsäkauris, jonka myös löydät puistostamme, mutta Pohjois-Amerikassa valkokankaalle tarinaa siirrettäessä esikuvaksi nousi valkohäntäpeura. Syynä oli varmasti osin valkohäntäpeuran tuttuus ja ehkä myös hieman suurempi koko, joka soveltui paremmin metsän kuninkaalle. Ehkä muutos kannatti tehdä: terhakasti pystyssä sojottava hännäntöpö on kieltämättä olennainen asia Bambi-hahmon olemuksessa, ja se on ominainen nimenomaan valkohäntäpeuralle.

Mistä tunnistat valkohäntäpeuran?

Valkohäntäpeuran voi sekoittaa metsä- tai täpläkauriiseen, joita myös löytyy eläinpuistostamme. Valkohäntäpeura on näihin lajeihin nähden kookkaampi, ja metsäkauriiseen verrattuna valkohäntäpeuran pää on kapeampi ja pitkäkuonoisempi. Täpläkauris on väritykseltään punertavan tai harmaamman ruskea ja sen hännän päällä on musta juova. Metsäkauriin perä on koko valkea. Selkä on noin metrin korkeudella. Sillä on pitkä, tuuhea ja alapuolelta valkoinen häntä. Juostessaan valkohäntäpeura pitää häntäänsä pystyssä, joka toimii varoitusmerkkinä muille lauman jäsenille.

Kasvinsyöjä

Valkohäntäpeura syö kesällä erilaisia ruohokasveja, kuten maitohorsmaa. Lisäksi sille kelpaa viljaa pelloilta. Syksyllä ruokavalioon tulevat lisäksi sienet ja talvella mustikanvarvut. Paksunlumipeitteen vuoksi peurat joutuvat syömään myös puiden kuorta, ohuita oksia, silmuja ja rungoilla kasvavaa jäkälää.

Sarvet

Valkohäntäpeuraurosten sarvet ovat haaraiset, ja ne putoavat joulu-tammikuussa. Saaliseläimenä kauriin on oltava koko ajan valppaana. Sillä onkin suuret korvat ja tarkka kuuloaisti.

Lauma

Valkohäntäpeura on laumaeläin. Laumaa johtaa vanha naaras, ja lauma koostuu tämän poikasista ja edellisvuosien naaraspoikasista vasoineen. Urokset eli pukit taas muodostavat oman laumansa, ja selvittelevät keskinäistä arvojärjestystään.

Cervus albirostris

Valkoturpakauris on suurikokoinen hirvieläin, joka elää Kiinassa Tiibetin ylängön metsissä sekä ruoho- ja pensasaroilla. Laji on lännessä verrattaen myöhään tunnistettu, ensimmäinen kuvaus valkoturpakauriista on tehty vuonna 1883 Nikolay Przhevalskyn toimesta. Aiemmin lajin tieteellinen nimi olikin Przewalskium albirostris.

Valkoturpakauris on yksi kookkaimmista kaurislajeista. Sen säkäkorkeus vaihtelee 115 ja 140 senttimetrin välillä. Urokset ovat naaraita huomattavasti kookkaampia: urokset painavat 180–230 kg, naaraat 90–160 kg. Vain uroksella on sarvet, jotka putoavat yleensä maaliskuussa. Uros kasvattaa uudet sarvet, jotka ovat täysikokoiset loppukesällä. Leveät sarvet ovat jopa 110 cm korkeat ja painavat jopa 4 kiloa. Valkoturpakauriilla on myös muita kaurislajeja suuremmat korvat.

Turkki on karkea ja paksu eikä pohjavillaa ole. Väriltään turkki on ruskea, kesällä tummempi ja talvella vaaleampi. Valkoisen turvan lisäksi myös jalkojen sisäpuoli ja vatsan alunen on väriltään vaalea. Selän keskiosassa karva on kääntyneenä toiseen suuntaan, mikä luo vaikutelman satulasta. Talviturkki on tuplasti kesäturkkia pidempi. Ravintona valkoturpakauris käyttää pääasiassa erilaisia ruohoja ja sarakasveja. Lehdet ja oksat kelpaavat sille myös ja luonnossa ne syövätkin myös erilaisia pajuja ja alppiruusuihin kuuluvia kasveja.

Vuoristoon sopeutunut

Valkoturpakauris on sopeutunut elämään korkealla Tiibetin ylängöllä. Sen nenäontelot ovat normaali suuremmat, mikä auttaa valkoturpakaurista hengittämään vähähappisessa ilmassa. Tiheä turkki suojelee kylmältä ja valkoturpakauris kasvattaakin pitkän talvikarvan. Lyhyet jalat ja leveät, pyöreät sorkat tekevät lajista ketterän kiipeilijän ja ne kulkevat jyrkässäkin maastossa ketterästi. Valkoturpakauriin punasolut ovat pienemmät kuin muilla samankokoisilla nisäkkäillä, ja niitä on myös määrällisesti enemmän, mikä tehostaa eläimen hapensaantia.

Pilkkuturkkinen vasa

Valkoturpakauriit elävät ympäri vuoden laumoissa, joissa on yleensä vähintään 10 yksilöä. Nuoret urokset elävät poikamieslaumoissa, joihin saattaa liittyä pääasiassa yksin eläviä vanhempia uroksia. Naaraat ja nuoret yksilöt elävät omina laumoinaan erillään uroslaumoista. Erityisesti kiima-aikana laumojen koko kasvaa ja ne alkavat sekoittua, mutta nykypäivänä 50–100 yksilön laumat ovat harvinaisia. Aikoinaan laumat saattoivat koostua useammasta sadasta yksilöstä.

Kiima-aika sijoittuu syys-marraskuulle. Suurissa laumoissa on useita uroksia, jotka vartioivat keräämiään naaraita muilta uroksilta. Urokset mittelevät voimiaan kauriiden tapaan: sarvien avulla painiminen, hajumerkintä, itsensä esittely ja erilaiset ääntelyt kuuluvat urosten keinoihin viehättää naaraita.

Kantoaika on noin 220–250 vuorokautta ja vasominen osuu yleensä touko-kesäkuulle. Naaras etsii suojaisan paikan ja synnyttää yhden vasan. Vasa on turkiltaan pilkullinen ja se nousee jaloilleen jo 40 minuutin kuluttua syntymästä. Kauriille tyypilliseen tapaan myös valkoturpakauriin vasa viettää kaksi ensimmäistä elinviikkoaan piilotellen ja emä käy vain imettämässä sitä kahdesti päivässä. Kahden viikon ajanjakson jälkeen vasa alkaa seurata emäänsä ja liittyy sen mukana laumaan.

Vasan pilkut katoavat noin kuuden viikon iässä ja aikuisvärinsä ne saavat ensimmäisen ikävuotensa lopulla. Emät vieroittavat vasansa yleensä 10 kuukauden iässä, jolloin urosvasat liittyvät poikamieslaumoihin ja naarasvasat jäävät synnyinlaumaansa. Valkoturpakauriit tulevat sukukypsiksi noin 2–3-vuotiaina, vaikkakin luonnossa urokset eivät yleensä pääse parittelemaan ennen viidettä ikävuottaan. Valkoturpakauriit elävät tarhattuna jopa 21 vuotta, mutta luonnossa ne eivät todennäköisesti selviä kuin enintään 12-vuotiaiksi.

Valkoiset huulet

Lajin tunnusmerkki on vitivalkoiset merkit huulissa, sierainten ympärillä ja leuan alapuolella aina kurkkuun asti. Lajin tieteellinen nimi albirostris tuleekin juuri tästä ominaisuudesta: latinaksi albus tarkoittaa valkoista ja rostrum kuonoa.

Vaikea tutkimuskohde

 Nykyään valkoturpakauris elää hajanaisissa ryhmissä alueilla, jossa niitä aikoinaan vaelsi paljon. Laji on metsästyksen vuoksi arka ja sen asuinalue on kaukana kaikesta, minkä vuoksi laji on hankala tutkittava. Tästä syystä lajin yksilömäärää on vaikea arvioida. Valkoturpakauris on tärkeä ravintoeläin monelle petoeläimelle. Lajin saalistaja on yleensä susi tai lumileopardi. Kuten moni muu laji, myös valkoturpakauris on vaikeuksissa ihmisen toiminnan vuoksi. Maanviljelys ja sen tuoma kotieläinten laidunnus vievät valkoturpakauriilta elintilaa. Niitä myös metsästetään lihan ja sarvien takia, sekä erinäisten kiinalaisessa lääketieteessä käytettävien ruumiinosien, kuten sarvinukan eli kasvavia sarvia peittävän nahan takia. Valkoturpakauriita on tarhattu niiden sarvien takia Kiinassa ja Uudessa-Seelannissa. Lajia löytyy myös eläintarhoista maailmanlaajuisesti.

Strix uralensis

Viirupöllö on pohjoisella havumetsävyöhykkeellä viihtyvä laji. Sen esiintyminen painottuu itään. Viirupöllöä tavataan pesivänä lintuna lähes koko Suomessa, mutta runsaimmin niitä on Etelä- ja Keski-Suomessa. Ravinnon saatavuus talvella rajoittaa viirupöllön esiintymistä pohjoisessa, sillä viirupöllö ei kokonsa puolesta pysty sukeltamaan lumihangesta myyriä, eikä se ole sopeutunut vaeltamaan ravinnon perässä pesimisalueiltaan. Se onkin paikkalintu, joka ei vaella myyrien katovuosinakaan, vaan luopuu tällöin pesinnästä. Viirupöllö viihtyy syrjäseutujen iäkkäissä kuusi- ja koivuvaltaisissa havu- ja sekametsissä, hakkuuaukeiden, metsäpeltojen ja rantojen tuntumassa. 

Ulkonäöltään viirupöllö muistuttaa lehtopöllöä, mutta viirupöllö isompi ja pitkäpyrstöisempi. Viirupöllö on puvultaan vaalean kellanharmaa ja voimakkaasti pitkittäisviiruinen. Viirupöllön koivet ovat höyhenpeitteiset, kynnet ruskeat, nokka keltainen ja silmän värikalvo tummanruskea.

Lempeä ulkonäkö

Lempeästä ulkonäöstään huolimatta viirupöllönaaras puolustaa pesäänsä ja maastoon lähteneitä poikasiaan. Viirupöllö varoittaa napsuttamalla nokkaansa ja murahtelemalla matalasti. Jos varoittelu ei tuota tulosta, viirupöllönaaras kopauttaa petoa kynsillään. Viirupöllö pitää myös ihmistä uhkana, joten pesää tai poikasia ei kannata lähestyä. Viirupöllön ravintoa ovat pikkunisäkkäät ja linnut. Viirupöllö pesi ennen mieluiten katkenneessa puunrungossa sekä petolintujen vanhoissa pesissä. Nykyisin viirupöllöt pesivät usein suurikokoisissa pöntöissä.

Suojelu

Viiripöllö on rahoitettu Suomessa luonnonsuojelulailla. Kolopesijänä se kärsii nykyisestä tehokkaasta metsänhoidosta, sillä metsänhoito vähentää sopivia pesäpaikkoja, kuten vanhoja ja sisältä lahoja puita ja pökkelöitä. Viirupöllöjä ja muita kolopesijöitä voi auttaa viemällä talousmetsiin pönttöjä.

Sus scrofa

Villisika on samaa lajia kuin kesy sika. Se on voimakasrakenteinen ja aikuisena tummakarvainen sika. Villisian ihonhoitorutiineihin kuuluvat mutakylvyt. Porsaat ovat vaaleanruskeita ja raidallisia, mikä toimii suojavärinä poikasille kasvillisuuden seassa. Karjuilla kulmahampaat kasvavat läpi elämän torahampaiksi. Villisika ovat laumaeläimiä ja laumaa johtaa yleensä suurikokoinen emakko. Kiima-ajan ulkopuolella urokset liikkuvat yksinään, karjut jättävät yleensä lauman tultuaan sukukypsiksi. Suomen villisikakanta on viime vuosina ollut nousussa ja viimeisimmän arvion mukaan Suomessa on yli 3000 villisikaa.

Levinneisyys

Villisika on levinnyt lähes koko Manner-Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Aasian alueille aivan pohjoisimpia alueita lukuun ottamatta. Suomeen villisian arvellaan saapuneen itse kaakkoisrajan kautta Venäjältä sekä Virosta. Sitä tavataan eniten Kaakkois-Suomessa sekä itäisellä Uudellamaalla.

Kaikkiruokainen ja sopeutuvainen eläin

Villisian alkuperäistä elinympäristöä ovat lehti- ja sekametsät, mutta sopeutumiskykyisenä lajina se on levinnyt myös pohjoiseen havumetsävyöhykkeelle talvien lämpenemisen seurauksena. Maan routaantuminen sekä lumi kuitenkin hankaloittavat ravinnonetsintää, sillä muun muassa villisian kapeat sorkat uppoavat helposti lumihankeen. Nahan alle kasvava vararasvakerros, talviruokinta sekä tunkioilla ja kaatopaikoilla vierailu auttavat villisikaa selviämään talvesta.

Hämäräaktiivinen villisika tonkii ravintoaan maasta vahvalla kärsällään. Se on kaikkiruokainen eläin. Ruokavalio koostuu muun muassa ruohoista, juurista, siemenistä ja viljasta. Villisika syö myös pikkunisäkkäitä, maassa pesivien linnunmunia ja -poikasia, selkärangattomia sekä raatoja.

Suojelu

Maailmanlaajuisesti villisika on elinvoimainen laji. Kuitenkin joillain alueilla metsästys, vaino ja elinympäristön pieneneminen uhkaavat lajia. Villisika on myös riistalaji ja sitä metsästetään vuosittain. Laji voi aiheuttaa tuhoja muun muassa viljelyksillä ruokaa tonkiessaan ja uhata esimerkiksi maassa pesiviä riistalintuja. Porsaatonta villisikaa saa metsästää Suomessa ympäri vuoden, mutta emakko porsaineen on rauhoitettu maaliskuun alusta heinäkuun loppuun.

Villisiat Ähtärissä

Tällä hetkellä Ähtärissä asustaa neljä villisikaa. Emakot ovat tulleet Korkeasaaresta ja karjut puolestaan ovat syntyneet Ähtärissä.

Bison bonasus

Visentti kuuluu sorkkaeläimiin ja edelleen onttosarvisiin ja nautaeläimiin. Muita nautaeläimiä ovat esimerkiksi vesipuhvelit, biisoni ja meille tuttu nauta. Visentti eli euroopan biisoni on amerikkalaisen biisonin lähisukulainen ja Euroopan suurin maanisäkäs. Visentti voi jopa risteytyä biisonin kanssa. Biisonien tavoin visentit elävät laumoissa, jotka koostuvat useista kymmenistä yksilöistä.

Pienet vasat

Kiima-aika sijoittuu elo-lokakuuhun ja emon tiineys kestää noin 9 kuukautta. Visentti synnyttää yhden vasikan kerrallaan. Uros saattaa olla vaarallinen vasikalle. Vasikka nousee seisomaan 22-45 minuuttia synnytyksen jälkeen. Saaliseläimet syntyvät ”valmiina” ja nousevat jaloilleen hyvin pian synnytyksen jälkeen. Saalistajana olevat eläimet taas syntyvät pieninä ja keskeneräisinä. Ne vaativat emon hoitoa vielä pitkään syntymän jälkeen (esim. ilves, karhu).

Ontot sarvet

Visentti kuuluu onttosarvisiin ja onttosarvisten sarvet ovat nimensä mukaisesti ontot Ne pysyvät eläimen päässä koko tämän elinajan.

Ruokalistalla heiniä ja puita

Luonnossa visentti syö erilaisia heinäkasveja ja puun kuorta. Visentti on märehtijä eli sillä on neljä mahaa ja aikaa kuluu päivässä märehtimiseen.

Visenttiä uhkaavat tekijät

• ihminen

• metsien häviäminen, elinympäristön pieneneminen

• geeniperimä yksipuolinen ja laumojen välillä ei tapahdu yksilöiden siirtymistä, mikä monipuolistaisi populaatioiden perimää

Euroopan suurin maanisäkäs

Visentti painaa jopa 600-1000 kg!

Sukupuuttoon kuollut

Visentti on erinomainen esimerkki siitä, kuinka tärkeitä eläintarhat ja niiden tekemä suojelutyö ovat. Visentin elinalueet kutistuivat voimakkaasti ihmisen leviämisen ja metsien häviämisen takia, kunnes 1800-luvun alussa niitä oli enää kahdella pienellä alueella Puolassa ja Kaukasusvuorilla. Puolan visenttikannan kohtaloksi koitui ensimmäinen maailmansota, ja viimeinen yksilö tapettiin vuonna 1919. Kaukasusvuorten kanta hupeni myös voimakkaasti. Viimeinen yksilö ja samalla viimeinen luonnonvarainen visentti kuoli vuonna 1927. Eläintarhoissa visenttejä oli kuitenkin pidetty vuodesta 1865 lähtien ja vuonna 1919 eläintarhojen yhteenlaskettu visenttikanta oli noin 50 yksilöä. Lajin palauttaminen luontoon aloitettiin 1952 ja nykyään näiden palautettujen yksilöiden jälkeläisiä elää monilla alueilla eri puolilla Eurooppaa. Vuonna 2016 visenttien määrä oli noin 6500 yksilöä ja monilla alueilla kannat ovat kasvussa. Palautuksia jatketaan edelleen.

Levinneisyys

Visenttejä on aikanaan elänyt koko Euroopan alueella, mutta nykyään niitä on jäljellä enää Puolassa, Saksassa, Slovakiassa, Liettuassa, Venäjällä, Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Romaniassa.
 

Ähtärin visentit

Ähtärin visenttitarhan laajennus valmistui kesällä 2021. Tällä hetkellä tarhaa asuttavat vuonna 2014 syntynyt Myy, vuonna 2017 syntynyt Nuutti, vuonna 2018 syntynyt Mymmeli, vuonna 2020 syntynyt Hector sekä vuonna 2022 syntyneet Ujo ja Urho. Myy saapui Ähtäriin Tallinna Zoosta. Mymmeli ja Hector ovat syntyneet Ähtärissä. Nuutti puolestaan muutti vuonna 2021 Ähtäriin Kolmårdenista. Myy ja Mymmeli synnyttivät toukokuussa 2022 molemmat vasikan samana yönä. Urosvasikka Urho on Mymmelin ja naarasvasikka Ujo Myyn.